Sormusten herra Etelä-Pohojammaan murtehella

Yhyreksän kökkä

~~*~~
Fiiniä rinkuloota kolome sai komeeren isännät,
Kivikamarien kituusille seittemän oli,
Yhyreksän sai ne jokka jättää maat viheriät,
Yhren se Ruma Vallesmanni ittellänsä piti
Koristamas Möröönperän onhoosta pirttiä.
S'on aika kälyynen se yks, jolle jokaanen perso on,
Koria s'on, vaan seurauksena kohtalo maharoton -
Koristamaan Möröönperän onhoosta pirttiä.
~~*~~
Omistettu mummoollen ja paapoollen, äireellen ja isseellen, ja muillekkin sukulaasillen jokka viittii viälä nykyaikana meirän komiaa murretta vilijellä.

Pitkähän orotetut tryskööt
Ny kävi ohoraasesti
Maronlakkia ja oikoonen
Kolloo-Tompalla kyläs
Sumus ja Priin kestikievaris (muttei yhtä aikaa)
Tryykääjä
Puukoosta selekähän
Kiiruhulla Klupuutesluomallen
Treffatahan
Elrontin Tuumaalukökkä
Ja taas mentihin
Pimiä juntu
Pröystöömettä
Kalatrielin Kooli
Pröystöömettä alakaa kylläännyttää
Jortani
Toppi kökällen

Ensimmäänen luku: Pitkähän orotetut tryskööt
S’oli komia päivä ku Pussiaasen vanahalla isännällä oli syntymäpäivät. Koko kylä oli kökäs rakentamas pitopöytää Pussiaasenloukoon kaks’fooninkisen pihamarkille. Pilipo-isäntä itte touhas kyökis tarkistamas, notta onko sahti valamista. Ihimemiäs Kanralffi rakenti kovalla tohinalla kokkua illaksi, ja kylän kersakki oli hupulaasina; ei sitä ny joka päivä känäänen sataayhtätoista täyttänykkää.
Oli nua känääset eri jefreettaria: pituutta ei ollu kropas häävisti, mutta jaloos sitäki enemmän. Etelä-Pohojammaan kansoosta n’oli varmahan oinoosimpia, tai nii muut ainaki tuumas, eikä känääset kyllä palijo muuta tehenykkää ku söi, joi ja veti Norttia. Mutta ei sitä tierä, vaikka konnarina kualis, niinko entine poika sanoo: passaa sitä muun väen ny trossata, mutta saa nähärä kuinka lopus käy, ku Ruma Vallesmanni rupiaa krätyysäksi.
Vanahalla Pilipolla ku oli kovettu salaasuus: komia sormus.
Ei se mitenkää kruusattu ollu, pelekkä siloonen rinkula, mutta aitua kultaa lanttalauree. Pilipo sanoo sen reissuullansa löytänehensä yhyrestä luolasta retajamasta ja pistänehensä plakkarihinsa.
Tuli sitte ilta ja Lottoarvonta, ja känäästen trysköös oli tunnelma katos ja trahteeri aiva hanitoon. Kersat hotalehti kropsua ja kotijuustua suupiälet valokkihillos ja aikuuset kittas halakopinolla pirtua, ku Pilipo kerran pistouvas - ja mikäs tuan oli rehevää olla, ku kituusten kans oli kloppina reissannu, ja juaruttihin notta soli tullu takaasin kapsäkki täynnä kultaa ja krumeluuria. Jotaki onnetoonta jo rehattihin saunan taa, ja taisi sielä joku jo puukkuaki vilahuttaa… Ihimemiäs Kanralffi pisti kokon palamahan. Joku oli sanonu, notta kuinka sä ny pääsiääsvalakiaa syksyllä poltat, mutta Pilipo oli siihen vastannu, notta: ”Komiaa pitää olla vaikka syrän märkänis! Tuakaa klapia vaa lisää!”
Pilipo-isäntä oli jo hyväs pöhönäs ja selosti Rotolle jotaki niin tosisnansa notta. Pilipo oli ollu Rotolle pysyvänä ammana siitä asti ku Roton äireestä ja isseestä oli tullu rumihia ku s’oli vielä kloppi.
Jo erellisviikolla oli Pilipohon iskeny juakales suunnitelema, ja ny se juovuspäihnänsä sitä toteuttamahan: se koikkelehtii kokoon työ ja kiipes lavittalle seisomahan, ja kovahan äänehen komenti notta hilijaa.
Känääset lakkas mesuamasta ja kohta jokahinen jo killitti Pilipua. Pilipo itte köhii klimpit kurkustansa, ja rupes pitämähän puhetta, notta:
”Tootta nii rumia notta ootta melekeen komeeta!” se sanoo ja nauroo räkääsesti päälle. Muu väki oli totisena ku körttien seuroos, mutta Pilipo ei sitä älynny, jatkoo vaa: ”Moon hyvääsesti tympääntyny teihin ja koko Kotolakiahan, ei palijo flataasempaa paikkaa löyry vaikka kuinka hakis!”
Koht’olis Pilipo varmahan saanu könihinsä, mutta eipä känääset arvannu mitä oli tulos. Yhtäkkiä Pilipo otti kären plakkaristansa ja vetääsi sormuksen sormehensa.
Kyll’olis kylän ämmillä puhumista vielä piremmäksikin aikaa: siinä kaikkien silimään eres vanaha Pilipo katos kun hohtimet kaivohon! Jokahittelta jäi monttu auki ja Pontikkaluoman joloppi putos pää erellä sahtikorveehin, johonka s’oli luurannu ja yrittäny saara vielä lirua pohojalta toupinkokoosehen kuppihinsa. Kovalla kiiruhulla ja huurolla kaikki tormas lavittaa käpälöömähän, mutta s’oli myöhäästä jo.
”Äikkis!” nupaji Pilipo porstuas samalla ku nyppäs sormuksen sormestansa ja tryykäs kamarihin hakemahan kapsäkkiänsä. ”Tämä äijä lähtöö sormuksensa kans Komiaa Kansaa kattomahan!”
”Arvaas uurestansa!” Sanoo silloon joku vallan hirviällä äänellä.
Kanralffihan s’oli äkänny mitä Pilipo oikeen touhas ja tullu perästä kamarihin. Pilipolta tipahti kapsäkki lattialle, nii lujaa se säikähti.
”Mitä ietunaa sä oikee meinaat, ku rupiat taikakaluulla leikkimähän ku häjyt kersat? Eheroontahoroonko sä haluat päästä hengestäs?”
”Mitä se sulle kuuluu?” vastas Pilipo, ”omapahan on rinkulani, niinnotta mä teen sillä mitä mieli teköö”.
”Tuo ei kuule oo mitää mustalaasten rihkamaa”, sanoo siihen Kanralffi totisena, ”Moon aiva tosisnani sitä mieltä notta sulle voi käyrä köpelösti jos kantelet tuallaasia plakkarihnas”.
”Hyppää kuule hyyssin luukusta alaha, mäkkaiveri!” Pilipo suivaantuu, ”Munei tartte kuunnella sun höpinöjäs”.
Kanralffi ei tykänny yhtää ku Pilipo rupes tuohon lajihin panemahan. Hikeentynehenä s’otti Pilipoa riveelistä kiinni ja vähä ravisteli.
”Ny on kuule oksap’pois ja osa runkua jonset rupia kuuntelemahan. Mee ihimees Komeeren työ jos mieles teköö, mutta tuan sormuksen jätät tänne, onko selevä? S’on sellaasta tilipehööriä jonka kans ei pakkaa reissata tai tuloo vaivaasia ja rumihia molempia!”
Pilipo vihiroonkin otti ja uskoo, ku Kanralffi oli sitä viälä hyvääsesti kaks kertaa pirempikin.
”He! Ota sitte ku mieles teköö!” se hihkaasi ja nakkas sormuksen pöyrällen.
Äkääsnä se sitte nyppäs pompan naulasta, noukkii kapsäkkinsä kätehen ja marsii kyökinovesta pihalle.
Rotoki oli jo äkänny mistä kannattaas Pilipua hakia ja tormas tupahan. Kanralffi pisti kären sen hartioolle ja kutaji nopiaa: ”Minen kerkiä ny palijua selostamahan, mutta ny on asiat siinä mallis notta Pilipo on lähteny vähä liesuhun. Pirä sä täälä paikat kunnos, munki pitää mennä vähä kylillen. Nii, ja pistä tua sormus taltehen!”
Ja samas oliki Kanralffi jo pihalla ja melekoosta haipakkaa menos.
Mitäs Roto siihe. Se vei sormuksen kokkikamarihin piironginlaatikkohon piilohon ja meni vällyjen alle nukkumahan päänsä seleväksi.
Takaasin kotia
Toinen luku: Ny kävi ohoraasesti
Siinä meni usiampiki vuosi ja Roto kerkes jo tuumata, notta oli Pilipo ollu oikias ku oli sanonu Kotolakiaa flataaseksi paikaksi. Ei sielä peltotöiren jäläkihin ollu palijo muuta tekemistä ku istua iltaasin kantakrouvis höpäjämäs. Mutta sitte yks kaunis ilta tuli Kanralffi takaasin, ja meleko äkkinääsnä kans.
”Ny on kuule poika piru merras!” alootti Kanralffi heti ku oli saanu lavittan allensa ja kaffia tassillen, ”Mihinkä sä sen sormuksen pistit?”
Roto haki nyhtyriä sormuksen kokkikamarista, ja ku Kanralffi käski, niin nakkas sen valakiahan. Kanralffi sohii krökyllä sormuksen pois valakiasta, ja yhyres ne rupes sitä tiiraalemahan. Ei menny kauaa ku jo ilimestyy jotaki kärpääsenpaskan näkööstä töherrystä siloosen sormuksen kylykehen.
”Sisso!” sanoo Kanralffi, ”S’on just niinku mä meinasinkin. Täm'on ny se Ruman Vallesmannin taikasormus, jot’on haettu kissojen ja koirien kans joka paikasta jo usiampi vuosituhat”.
Rotolla meinas mennä aiva vatta vetelälle, ku Kanralffi selosti sille mitä se tuhuru siinä sormuksen kylijes oikeen meinas. Ei vanaha Pilipo sormusta mistää ollu löytäny, varaastanu se sen oli joltaki oinooselta jefreettäriltä, jota kuulemma sanottihin Lonksutteheksi. Ruma Vallesmanni oli kovetun äkäänen, ja ei menis kauaa ku se pistääs Möröönperän jok’ikusen pöyröön ja häjyk’kans sormuksensa perähän.
Tehtihin sitte oikee messevä suunnitelema: Kanralffin piti käyrä viälä kattomas ihimemiästen pää-äijää Rautamarkis, mutta päivä lyätihin lukkohon koska treffattaas ja ruvettaas oikeen toresta miettimähän mihinkä sormus pistetähän.
”Ekkä sitte tee mitää päässilimäästä!” sanoo Kanralffi viälä ennenku lähti, ”Jos oikeen hätä tuloo, niin meet Priin kirkolle, mä tuun sinne sitte perästä”.
S’oliki varsinaanen vitsi. Ei menny montaakaan kuukautta ku Roto oli kyllästyny kurkkimahan karteekien välistä ja hötäjämähän. Se pisti Pussiaasenloukoon myyntihin, ja lähti kaveriensa Sampan, Matsin ja Pentin kans reisuhun. Ne mokomak’ku eheroon taharoon halus fölijyhyn.
Känääset ei yleensä palijo reissannu, nii että jo Kotolakialla oli hyvääsesti ihimettelemistä. Sampan elinikäänen haave toteutuu ku porukka treffas mettäs yhyren Kiltorin, Komian Kansan erustajan, joll’oli sielä pontikkapannu.
Koko yö ryypättihin ja laulettihin Kiltorin ja sen kaverien kans, mutta aamulla ku känääset krapuloosnansa herääli, niin Komia Kansa oli kaikki karonnu, ja vieny pontikanki mennesnänsä.
Takaasin kotia
Kolomas luku: Maronlakkia ja oikoonen
Ku olivat känääset aikansa kyölänny ja oluansa voivootellu, ne jatkoo matkaa juntua pitki. Koht'oli jo taas suu messingillä, ku Samppa äkkäs junnun varres komeeta maronlakkia. Roto oikeen intaantuu muistelemahan kuinka s'oli kloppina käyny aina tatti- ja omenavarkahis Lilpakan isännän markilla...
Känääset niitä hotalehti hapinesta, ku Roto yhtäkkiä kuuli rasahroksen, ja heti perähän niin kauhian kiliaasun melekeen korvan juures, notta veti aiva vattan kuralle. Känääset ei palijo jääny tuumaamahan, vaan pisti maihin pusikkohon.
Sieltä tuliki sellaanen elävä, nottei toista! Mustan hevoosen selijäs ja mustat kamppehet päällä, huppu silimillä ja just sen näköösenä notta sitei parane härnätä. Aikansa se siinä nuuskii paikkoja, muttei onneksi äkänny känääsiä puskas.
Ku hevoosmiäs oli kaahoottanu tiähensä kovan trysköön kans, alakas känääsillä kovettu täpinä:
"Musta roiti sill'oli selijäs, mutta m'oon varma nottei täm'ollu mikää körtti. N'ei nimittään kanna nuan hanitoonta puukkua, kun mikä täll'oli", hötäji Pentti.
"Mä tierän mikä se oli", vänäätti Roto, "Tuo oli ny niitä Häjyjä! Jokohan kohta ottaa meirät olokikyrsä!"
Ny oli känääsillä oikeen toresta hätä. Olihan Kanralffi Rotua varootellu, notta Häjyt on hirviää porukkaa, muttei nollu oikee uskonu notta aiva nuon kauheeta roikalehia.
Ku oli känääset aikansa poraannu, rupes ne kumminki miettimähän ettei ny vielä kannata rasoja naulahan pistää. Mats eherotti, notta oikaastaas sen kylän kautta. Muut ei oikeen tykänny ruottinkielisten pelloollen lähtiä, mutta tuumas lopuksi notta paree seki ku Häjyjen kans asuulla.
Nii sitä sitte lähärettihin jatkamahan, ruottalaasten mairen poikki. Känääset jo tuumas olevansa turvas, ku yhtäkkiä erestä päin kuuluu taas aiva hirviä kilijaasu.
"No kyllä ny tihkaasoo!" tuumas Samppa, "Mihkäs suuntahan sitte lähäretähän?"
"Ny ei auta ku painua korpehen, ei ne sinne meitä viitti seurata", Mats vastas siihe.
"Sinne en kyllä tuu mäkään!" Roto kariaasi, "M'oon kuullu juttuja, sielä lähtöö henki nopiempaa ku Häjyjen kans".
"N'on vaan ämmien juttuja, niistä tartte piitata. Meirän issee on ikänsä sieltä puita hakenu, ja mummaki käy puolaames joka syksy", Mats toimitti rehevää, "Kyllä sinne tohtii mennä, mä ainaki!"
"Nii, ei sitä ny yksiä puita ruveta oriaalemahan", sanoo Pentti, ku ei halunnu olla Matsia huanompi, "Sekahan vaa!"
Nii sitte känääset marssii jonos korpehen.
Ei menny kauaa ku rupes jokahista karuttamahan. Aiva jumalattomat korpikuuset kasvoo pienen junnun molemmin puolin niin tihiäs ettei lävitte nähäny, ja pimiää oli ku korttihuijarin sielus.
"Jos kumminki pyörrettääs?" sipaji Samppa.
"Älä ny oo nuan oinoone, kyllä mä susta hualen pirän", Mats kehuu; s'ei vielä ilijenny myöntää notta sitäki hirvitti.
"Jos eres pirätettääs hetkeksi?" eherotti Roto.
Mats suastuu sentäs siihe, ja känääset toppas keskelle juntua. Roto kääntyy vilikaasemahan taaksensa, ja silloon siltä meni syrän kurkkuhun. Juntu oli karonnu!
"Poijat", Roto sanoo, "Ny taisi käyrä köpelösti".
Takaasin kotia
Nelijäs luku: Kolloo-Tompalla kyläs
Ku pöröttää ei voinu, oli pakko jatkaa etiäppäin. Känääset kompurootti riojen ja juurien seas yhtä teheren tiimakaupalla, hikiki siinä rupes tulemaha, ja väsy.
Just ku Roto meinas, notta nyk'kohta ei enää voimat piisaa, ilimestyy puiren seasta yhtäkkiä luoma.
S'oliki mukavan näköönen luoma, vesi oli kirkasta ku latoviini, ja asialtaanen juntuki kuluki sen vartta. Känääset, jokka ei ollu saanu eres mitää syöräksensä koko päivänä, paineli luomalle hippulat vinkuen.
Kaikki hörppäs vettä hyvääsestikki viis minuuttia, nii oli kova jano. Roto oli ryöttäny kinttunsa korves rämmittäes, känääset ku ei isojen jalakojensa takia pitäny kenkiä ollekkaa, ja ny se istahti luoman partahalle ja rupes liottamahan jalakojansa.
Aiva rupes känääsiä ramaasemahan, ku koko päivä oli hötäätty. Luoman rannas kasvoo jukelittoman isoo ja komia riippakoivu, ja Mats ja Pentti pani sen juurten sekahan maate.
”Mä kävääsen väipährökseltä tuola koivun takana”, Samppa mutaji ja meni juluppiansa aukooren.
Roto jäi rantahan istumahan ja kattelemahan maisemaa. Koriaa oli, notta! Tuuli sipaji puiren latvoos ja vesi liraji luomas. Koht’oli Rotoki keikahtanu nurmikolle maata.
Roto heräs hetkuusen päästä ku Samppa sitä raisteli.
”Mitäs ny teherähän, ku puu söi meirän Matsin ja Pentin?” Samppa rääkyy.
Roto kattoo Samppaa vähä hitahasti.
”Mitenkä nii puu söi? Älä ny höpäjä, Samppa!”
”Söi, söi, mä näin!” Samppa väitti kiven kovahan, ”Mee itte kattomahan jonset usko”.
Ja Rotohan meni. Kohta se jo äkkäs, notta Samppa oli ollu aiva oikias: puu oli oikeen toresta syöny niitten kaverit. Pentillä sentäs oli kintut vielä pihalla, mutta Matsista ei näkyny ku toinen käsi kaluumehen asti, muutoon s'oli jo puun sisuksis!
Jos oli känääsillä ollu ennen hätä, niin ny oli aiva hirviä hätä. Tierä kuinka siin’olis käyny, jonsei just silloon ruvennu mettästä kuulumahan laulua:
Minä olen Härmän Kankaanpäästä
pikkuunen ja häjy
Jala jallan jala jala vei vei vei
Ja pikkuunen ja häjy

Aina mun ääneni ylitte kuuluu
vaikk´ei mua näjy
Jala jallan jala jala vei vei vei
Ja vaikk´ei mua näjy

”No ny tuloo Häjykki vielä!”
Roto ja Samppa löi heinikkohon maata ja toivoo, notta lauleskelija menis ohitten, mutta eihän se tietenkää. Just känääsiä kohoren se tuli kun juna.
Siin’oliki ihime äijä. Pikkuunen ja häjyn näköönen, parta oli ku tikkelpäri puska; päällänsä sill’oli sininen takki, punaaset housut, keltaaset saappahat ja viheriä lakki. Ja se lauloo vaan koko aijan kurkku suorana.
Roto kattoo ja tuumas hetken aikaa. Jos täm'oli Häjy, nii se taisi sitte olla färisokia…
Vaikka Samppa yritti pirättää, nousi Roto pystyhyn ja rupes huutamahan, notta:
”Hei isäntämiäs sielä! Me tarvittaas jotaki vähä jeleppimähän!”
Äijä lakkas laulamasta, ku näki Roton yhtäkkiä pomppaavan pusikosta. Se katteli hetken ympärillensä, ja äkkäs känääset puun sisuksis.
”Mitä tottamaatten täälä teherähän?” se karijaasi, ”Onko Riippakoivupaappa taas häjyylemäs, hä? Ny päästät ne klopit pihallen heti eikä hetken päästä, tai tuloo kirvehellen töitä!”
Äijän huuto tehos heti: Nyhtyriä riippakoivu aukaasi kuorensa, ja Mats ja Pentti pötkähti pihallen. N’oli hetkenaikaa melekoosen pökerryksis, mutta kun Roto ja Samppa niitä hakkas selekähän ja huuti, niin kohta n’oli jo taas tolopillansa.
”Tattista vaan kauhiasti”, sanoo Roto äijällen, ”M'ei oltaasi niitä ikuna tuolta itte pois saatu”.
”Jaa, no he sitte vaa”, vastas äijä, ”S’on tuo Riippakoivupaappa tullu vanahemmiten vähä häjyl’luontooseksi, ei siitä kannata piitata”.
Sitte alakas äijä taas laulaa kailottamahan:
Mammani mua tuuritteli
eikä tuutinutkaan hukkaan
Jala jallan jala jala vei vei vei
Eikä tuutinutkaan hukkaan

Känääset katteli kummisnansa, ku äijä jollotti.
”Ihime kolloo”, kutaji Samppa Roton korvahan.
Äijä lakkas yhtäkkiä hoilaamasta.
”Mistäs te mun nimen hoksasitta?” se kysyy, ”Ei m’olla mun tiätääkseni ennen treffattu”.
”Ei olla, ei…” alakas Roto, ”Mutta ei kai tuohon ny kummoosiakaa hoksoottimia tarvittu…”
Äijä ei kumminkaa enää kuunnellu, s’oli taas aloottanu oman toimittamisensa, notta:
”Jaa, jaa… vaan pitääsköhän sitä jo lähtiä kotiappäin? Luhurikkalikalla on varmahan jo kaffit pöyräs. Tulukaa klopit Kolloo-Tompan fölijyhyn, että te oinooset täältä kumminkaa yksin kotianna osaa!”
Nii sitä sitte lähärettihin etiäppäin. Känääset seuras Kolloo-Tomppaa mettän lävitten, ja kohta jo tultihinki Tompan kartanon markillen. Känääsiltä levis silimät aiva, kun ne katteli ympärillensä.
”Emmoo ikänä tiennykkää, notta täälä korves on näin kovettu kartano!” tuumas Mats, ”Kattokaa ny tuota kuivaajaaki!”
Ja känääset kattoo. Kolloo-Tomppa oli painellu suoraa kaks’fooninkista kohoren ja oli jo porstuas.
"Tulukaa, tulukaa, känääset”, se kailotti, ”Ei täälä tartte orijaalla!”
Känääset seuras nyhtyriä Kolloo-Tomppaa tupahan. Tomppa osootti jokahittellen istumapaikan ja kömähti itte raskahasti soutulavittahan. Sitte ilimestyy yhtäkkiä kyökistä niin komia flikka nottei ikänä ja rupes tälläämähän kaffipöytää.
”Ka, täälähän o vierahia”, se sanoo.
”Joo, mä löysin nämä känääset tuolta korvesta eksyksis ja tappelemas Riippakoivupaapan kans. Poijat, täs’on mun akkani, Luhurikkalikka”, Tomppa esitteli.
Känääset hyppäs pystyhyn ja tormas sanomahan käsipäivää flikallen.
”Min'oon Pussiaasen Roto tuolta Känääsenkylältä”, Roto selosti, ”Ja täson mun kaverini Mats-Torsten Pontikkaluoma ja Penjamin Tukki, kaverien kesken vaan Pentti. Nii, ja tämon meirän renki Pussiaasenloukoolta, Sameli Kanki”.
”Sano Samppa vaan”, sanoo Samppa vaan. Ja kumarti.
Luhurikkalikka sanoo notta ”tehkää hyvin” ja känääset istuu pöytähän. Nii oli näläkä kaikilla, notta aiva heikotti. Koht’olikin jo jokahittella kaffia tassilla, nisua kouras ja sokurinpala poskes. Ku oli syöty ja hörpätty, nojattihin taakseppäin ja Kolloo-Tomppa tarijos kaikille Nortit.
Ehtoo meni siinä jutelles; Tomppa lupas, notta känääset sais nukkua yönsä luhuris, ja aamulla se näyttääs niillen tien Priihin. Känääset sanoo ”tattis” ja paineli maata.
Takaasin kotia
Viires luku: Sumus ja Priin kestikievaris (muttei yhtä aikaa)
Ku känääset aamulla heräs oli alakanu piskottelemahan. Kolloo-Tomppa selosti, notta tänään oli Luhurikkalikan siivouspäivä, mutta ettei näin isoon taloon emännän sopinu ittiänsä mattoja puristelles ja porstates ryöttää, niin notta Luhurikkalikalla oli tapana vaan kantaa pyykit narullen, rävistää pesupuluveria päällen ja käskiä sataa.
Känääset oli tietysti tästä aiva ihimeesnänsä, ja rupes niille jo valakiamahan notta täsei oltukaa tekemisis aiva tavallisten kuolevaasten kans. Ku aamukaffit oli juotu, pisti Tomppa pompan niskahansa ja käski känääsiä keräämähän kamppehensa.
Sitte Tomppa opasti känääset kinttupoluullen, jota myören piti päästä suoraa Priin kirkollen. Lähtiääsiksi se sanoo vielä, notta:
”Jos te oinooset vielä johonku hätähän jourutta, nii ei tartte ku hihkaasta, kyllä mä tuun taas jeleppimähän!”
Känääset lähti kulukemahan ja alakumatka meniki häävisti. Muttei menny kauaakaa ku rupes taas tihkaasemahan: nousi niin kovettu hernerokkasumu nottei etehensä nähäny.
Känääset toikkarootti sumus varovaasta etiäppäin, ku yhtäkkiä ilimestyy sumun keskeltä hahamo. Känääsiltä pääsi huuto, ne luuli jo, notta ny oli Häjyt ne äkänny; mutta ennenku korstoo luikahti puiren sekahan, ne huamas, nottei sillä ainakaa mustia taminehia ollu. Helepotuksen huakaasu pääsi kumminki liian varahin, älys känääset ku korstoo yhtäkkiä seisooki niiren eres, ja loihe lausumahan, notta:
”Hai sie, nuori mies, ostat sie hyvän hevoosen?”
Känääset ei palijo jääny tuumaamahan, kimpas pyörsi ja lähti tryykäämähän sokeena sumus. Muttei ne päässy montaakaa askelta ku ne törmäs toisehen hahamohon:
”Hai sie, komia poika, tahot sie nähä kun Tamara tanssii?”
Känääset pyörii ku fyrryt paikoollansa, mutta joka suunnasta tuli jo mustalaasta kaupaten aitua itte nyplättyä pitsiliinaa ja kuka mitäkin. Oli selevää, notta kohta vietääs känääsiltä tuhkakkin pesästä! Mutta ku hätä on suurin, on jeleppiäkin lähellä; Roto muisti yhtäkkiä Kolloo-Tompan lähtiäässanat, ja rupes huutamahan kurkku suarana:
”Tomppa! Tomppa! Meillon hätä!”
Muukki känääset liittyy kuarohon, mutta mitää ei tapahtunu.
Roto miettii ny otta krutus. Tomppa ei ollu näyttäny sellaaselta äijältä joka lupaa tyhyjiä. Kolloo kait, muttei kälttäri. Känääset taiti ny teherä jotakin väärin… Sitte Roto sen hoksas! Se pökkäs pitsihuivia kauppaavan ämmän kauemmaksi ja laulaa luikahutti, notta:
Jala jallan jala jala vei vei vei
Meillon hätä, Kolloo-Tomppa
Ei menny ku väipährös, ku mettästä rupes kuulumahan Tompan vastaus:
Tämän kylän ämmät ne sanovat
että minä olen suurisuinen
Jala jallan jala jala vei vei vei
että minä olen suurisuinen
Mustalaasten ei tarvinnu ku hetken kuulla Tompan laulua, ku ne jo pötkii takaasin mistä oli tullukki. Känääset jäi yksin seisomahan sumuhun, muttei pitkäksi aikaa. Mettästä kuuluu hetken rapuutesta, ja sitte Tomppa jo ilimestyyki.
”Voi kiitos taas, Kolloo-Tomppa”, huusi känääset yhyrestä suusta ja tormas Tompan työ. Hilijaa mielesnänsä Roto pahkulootti kuinka palijo voimia äijällä oikeen olikaan, ku mustalaasekki sitä nuon äkkiä lähti karkuhun, ku vaan äänen kuuli.
Känääset rukooli Tomppaa ny saattamahan ne Priin kirkollen. Niit’ei yhtää huvittanu lähtiä taas yksin kompuroomahan sumuhun, tiäs mitä pöyröjä seuraavaksi tulis vastahan.
”Ei kuulkaa, klopit”, vastas Tomppa, ”Kolloo-Tomppa ei viihry ihimisten ilimoolla. Sitäpaitti Luhurikkalikka jo varmahan jantuksis orottaa mua päiväkaffeellen!”
Ku känääset oikeen pyyti ja rukooli, lupas Tomppa kumminki saattaa ne pellon toisella puolen olevan kiviairan vierehen asti. Sen ylitte ku kiipiääs nii pääsiski sitte jo isoommalle tiellen, joka vie suorahan Priihin, kertoo Tomppa.
Varttituntia myöhemmin oltihinki jo kiviairalla. Tomppa sanoo vielä kerran, notta ”heikää ny” ja lähti takaasin kotiansa. Känääset kovasti kiitteli siihen asti, ku Tomppa katos sumuhun. Mutta ku känääset alakas kiipiämähän airan ylitte, kuuli ne vielä kaukaa Tompan hoilootuksen:
Siitä on mieleni iloinen
että heilani on kuin kuva
Jala jallan jala jala vei vei vei
Että heilani on kuin kuva
Känääset pääsi tiellen ja lähti kulukemahan etiäppäin. Siina samalla ne pahkulootti senhetkistä tilannestansa.
Niill'oli menny niin kauan mettis hortoolles, notta Kanralffi oli varmahan jo tullu takaasin. Roto oli jättäny ovehen sille lapun, notta s'on lähteny kaveriensa kans Priihin ja että sopiis tulla perästä.
”Ne Häjyt oli varmahan jo käyny Pussiaasenloukoolla”, tuumas Samppa, ”Kuinka muuten n’olis osannu meitä sieltä pelloolta hakia?”
”Torest’on”, myötääli Matsikin, ”Tieräkkös Roto, mä luulen ettei sun parane kertua oikiaa nimiäs sielä Priis. Ne Häjyt tiätää ketä ettii”.
Känääset kuluki hetken matkaa vaiten. Sitte Mats hihkaasi, notta:
”Nyhä mä sen keksiin! Esittele ittes rantaruottalaasena”.
”Jaa… kai tuo käy”, Roto vastas, ”Mikäs mun nimi sitte olis? Mä kun en taira tuata ruottinkieltä”.
Mats tuumas hetken ja sanoo sitten, notta: ”Lågbacka. S'on hyvä nimi, ei liian erikoonen”.
Selevän teki. Roto painoo nimen mielehensä tulevaasuuren varallen. Tästä lähin piti olla varovaasta, eikä puhua sormuksesta mitään. Rotolle oli alaannu valijeta, notta täs touhus oli oikeen toresta henki pelis.
Illansuus oltihinki sitte Priis. Känääset ei oikeen tykänny, melekeen ku olis oltu ulukomailla: isoja kivitaloja ja ihimisiä pyörii joka paikas, vaan oli sielä känääsiäkin. Mutta n'oli kaikki niin rehevää, ei eres puhunu maalaasillen, vaikka Roto ja kaverit yritti kuinka olla nyhtyriä. Lopuksi joku kumminki suastuu kertomahan, mihinä paikallinen kestikartano oli.
”Ei täm'oo kyllä mun makuhuni yhtää”, Samppa muraji ku känääset toikkarootti karuulla, ”Yhtäkään talua ei oo eres maalattu punaaseksi. Mitä se sellaanen muka o?”
Kaikki känääset oli yhtä miältä siitä, notta punaanen oli ainua oikia taloon färi, ja näitä jutelles tultihinki jo kestikievarin etehen. Känääset astoo sisällen, mutta sitte ne jäi ovensuuhun silimät pystys ihimettelemähän paikallista yöelämää.
Ihimistä ja känäästä oli sekaasinsa isoos pirtis poltellen Norttia ja ryystäjen kalijaa. Kaikki näytti tulevan juttuhun keskenänsä vallan erinomaasesti, vaikka olivakkin eri lajia.
Hetken känääset vaan vahtas pirtis olevaa kansaa ku vasikat uutta porttia, mutta lopuksi Roto sai taas ittiänsä niskasta kiinni ja nyppäs ohitten tryykäävää isäntää puseron helemasta.
”Jaaha”, sanoo isäntä ku s’oli kääntyny ympäri ja havaannu känääset, ”Mitenkäs mä voin känääs-herroja palavella?”
”Me ettitähän yhtä vanahaa äijää”, vastas Roto, ”Kanralffi sen nimi on, onko näkyny?”
Isäntä nyökkäs känääsillen: ”Olihan se täs vasta muutama kuukausi takaperin”.
Känääsillä jäi montut auki. Mitenkä niin kuukausia? Eikö sit’ollu sen jäläkehen nähty? Eikö varmahan?
Kestikievarin isäntä vakuutti, nottei se narrannu. Ei ollu Kanralffi käyny. Känääset tästä vallan masentuu, ja rupes jo miettimähän oliko Häjyt tai pöyrööt vieny Kanralffin. Ku eivät muuta keksiny, päätti ne kumminki ottaa kievarista huonehen ja jäärä vartoomahan.
”Tottahan tuo onnistuu”, lupas isäntä, ”Meill'on täälä oikeen varta vasten känääsille tehtyjä kamaria. N'on punamullalla maalatus sivurakennukses, ja vähä pienempiä, nottei tartte varpahillansa kurkotella. Mikkäs teirän nimet o?”
Täs’oli ny Roton paikka narrata. Se muisteli mitä Mats oli sille opettanu, ja vastas tomeraa, notta: ”Loopakka!” Roton selijän takana Mats löi kämmenellä ottaansa, mutta isäntä ja Roto ei sitä havaannu.
”Loo-pak-ka”, mutaji isäntä ku kirijas nimiä ylähä, ”Ja tulooko puukoot kans?” ”Hä?”, kysyy känääset, tämoli niillen uutta. ”No tappelun varalta tiätysti”, selosti isäntä, ”M'ollahan hyvän palavelun kestikievari, meiltä saa puukootkin täältä kaupan päällen, nottei tartte eriksensä kylältä hakia”.
Känääset myönti, notta palavelu oli torestakin hyvää ja otti puukoot kaupan päällen.
Yhtäkään mustalaasta ei oikiasti vahingootettu tämän luvun kirijoottamisen aikana.
Takaasin kotia
Kuures luku: Tryykääjä
Hetken päästä känääset jo istuu mukavas kamaris punaaseksimaalatus sivurakennukses ja näpräs kenkiksi saatuja puukkoja. Roto eherotti, notta mentääs takaasin kievarihin ja otettaas kalijat, kuka sitä ny kamarin seinää koko ehtoon viittiis vaharata.
Muut oli samaa miältä, paitti Mats, jot'ei yhtää huvittanu lähtiä savuusehen kapakkihin. Se sanoo ennen käyvänsä vähä jaloottelemas ja haukkaamas raitista ilimaa.
Tämä passas Rotolle vallan mainiosti, niin notta känääset lähti eri teillensä. Mats katos nurkan taa, ja muut käpötteli takaasin kievarihin.
Kalija oli vähä lientäny Priin känäästen rehevyyttä ja Roto ja kaverit otettihin oikeen syrämmellisesti vastahan. Hetkuusen päästä ne jo istuu paikallisten seas toimittelemas. Ei menny kauaa ku hoksattihin, että oltihin jopa kaukaasia sukulaasia Priin Loopakkojen kans.
Roto oli kumminki nuan niinku pohojimmiltansa rehellinen känäänen, ja sitä vähä vaivas ku piti laskettaa luikuria, mutta hätä ei luje lakia… Se yritti kumminki kääntää jutun suuntaa vähä välijemmille vesillen, mikä onnistuukin vallan mainiosti kun Pentti rupes kertoolemahan Känäästenkylän kaskuja ja paukahroksia.
Priilääset nauroo aivan vääränä Pentin jutuullen, ja siitäkös tämä vasta intaantuu. Ku Roto kävääsi väipährökseltä hyyskäs, sillä aikaa se onnetoon oli alakanu selostaa sitä juttua vanahan Pilipon synttärijuhulista, mihinä se katos. Roto ei kumminkaa sitä viälä hoksannu, s’oli jääny ovelle luuraamahan yhtä jefreettäriä joka istuu nurkas ja näytti siltä notta sill'on juakalehet miäles.
Ihiminen se oli, ja aika isoo korsto oliki. Sielä se könnäs toupin takana lakki silimillä, veti Norttia putkes ja vahtas känääsiä.
Roto meni taas isännän työ ja kysyy siltä tunsiko se tuata ihimistä. Isäntä kertoo, notta s’oli niitä mettälääsiä, vähä sellaasta salaperäästä väkiä. Palijo ei isäntä tästä nimenomaasesta miähestä tienny, muuta kun notta se kävi kievaris silloon tällöön kalijalla, ja notta sitä tavattihin kuttua Tryykääjäksi.
Roto tuumas tätä hetken aikaa, ja päätti sitten mennä tekemähän tuttavuutta. Se varmisti kumminkin ensin, notta puukkoo oli povaris.
Roto ei keriinny eres päivää sanua, ku Tryykääjä kerkis erellen:
”Kattoosit ny vähä nuaren kaveries perähän”, se nupaji Rotolle. "Tuala sanotahan kohta sana sormus, ja sitten käy teillen köpelösti!”
Roto vilikaasi Penttihin, jok’oli päässy jo Pilipon puheehin asti. Sille tuli niin kiirus, nottei se eres jääny tuumaamahan mistä Tryykääjä tiesi notta sormuksestahan siinä kohta puhuttaas. Ku ei muuta keksiny, eikä oikeen voinu mennä Penttiä puukoollakaan lyämähän, pomppas Roto läheeselle pöyrällen ja vaatii hilijaasuutta.
Koko kievari hilijeni saman tien ja kaikki kääntyy vahtaamahan Rotua. Ne tuumas, notta tua känäänen on ottanu ny vähä liian kans, mutta notta tästä vois viälä tulla mielenkiintoosta. Roto miettii otta hies mitä se ny vois oikeen sanua, kun joku porukasta keksii vaatia laulua. Sehän passas Rotolle oikeen hyvin, ja kun ei se muuta keksiny rupes se sitte laulamahan, notta:
Tippuu, tippuu, viina se tippuu,
vaan ei se tipu kaikille.
Tippuu se reilulle Hessulle,
vaan ei vallesmannille.
Minä se olen se pontikkapoika
ja mulla on tehras korvessa.
Viistoista litraa valamista viinaa
ja uutta tippuu torvesta.
Kievarin väki tykkäs Roton laulusta oikeen toresta, nauroo ja lauloo mukana, ja Rotokin oikeen innostuu. Kun se pääsi viimeesehen värssyhyn se rupes tanssimahan pöyrän kannella.
Eikä sielä korvessa kuusen juurella
paisteta lättyjä pannussa,
vaan sielä keitetähän sorretun voimaa
vanahassa maitokannussa.
Esityksensä lopuksi Roto vielä hyppäs oikeen korkiaatten, mutta sitte sille sattuu vahinko: kun se tuli alahan, se vahingos kompastuu tuhkakuppihin ja putos lattiallen. Ja katos!
Kievarin asiakkahilta meinas aiva silimät purota, ku Roto yhtäkkiä sillä lailla haihtuu ilimahan. Iliman lämpötila laski nopiaa usiammalla astehella, ja vierahat rupes pikku hilijaa poistumahan tiloosta.
Pentti ja Samppa oli aika hilijaasta poikaa nurkas, vahtasivat vaan lattiaa niinku pahanteosta äkätyt kersat. Jos n'olis kattonu ylähäppäin, olis ne havaannu parin juakalehen näköösen miähen lähtevän keskenänsä sipaaten.
Sillä aikaa könötti Roto hölömönä lattialla. S’oli pistäny käret taskuhunsa siinä lauleskellesnansa, ja kun s’oli tipahtanu, oli sormus luiskahtanu sen sormehen. Kyllä ny pisti vihaksi! Justihin kun sen oli pitäny Penttiä hirastaa tyhymyyksien teos, niin s’oli itte menny ja palijastanu koko jutun!
Roto konttas lähimmän pöyrän allen ja alusia pitkin nurkkahan, mihinä se vasta tohtii nypätä sormuksen pois sormestansa. Seuraavas hetkes Rotua jo viätihinki niskavilloosta roikottaen peräkamarihin.
”No ny sä menit tempun tekemähän”, raivos Tryykääjä samalla kun paiskas kamarin oven kiinni. ”Mikä sun oikeen pani sormuksella leveelemähän, hä?”
Roto katteli nyrryä varpahiansa ja kuunteli kun Tryykääjä paasas. Sitten se vasta hoksas, nottei Tryykääjän olisi pitäny tietää koko sormuksesta mitään. Rotolla rupes pultut tutajamahan; mitä jos s’olikin Häjyjen kaveri?
Roto meinas jo ruveta kaivamahan puukkua poviplakkaristansa, ku joku rupes paukuttamahan ovehen niin notta piälet ryskyy.
Tryykääjä luuras avaamenreijästä, ja aukaasi sitten oven ja päästi Pentin ja Sampan sisällen.
”Kourat irti Roto-isännästä!” karijuu Samppa tohkeesnansa ja heilutti puukoon nysäänsä. Tryykääjä vaan vilikaasi känäästä ja käänti sille sitten selekänsä ja rupes puhumahan Rotollen:
”T'ootta ny kuulkaa ikävämmänpuolooses paikas”, se sanoo, ”Häjyt on kierrelly kylillä jo usiamman päivän; pari niitten kaveria oli tääläki tänä iltana ja voitta olla varmoja notta ne kanteloo kaikki Häjyjen korvihin. Teirän pitää häipyä Priistä ja vähä äkkiä!”
”Mistä sä tiäsit notta mullon se sormus?” Roto kysyy epäluuloosna, ”Siit’ei oo mun tietääkseni pahemmin huureltu. Ettet olisi itte Häjyjen kans kimpas”.
Tryykääjä kattoo Rotua hetken aikaa hilijaa. Sitten se jatkoo, notta: ”Jos m’olisin sormuksen peräs, niin ekkö luule notta m’olisin vaan seurannu sua hyyskähän ja vähä puristanu kurkusta? Mull’on sama hinku kun teilläkin: pitää Isoo Sormus kaukana Rumasta Vallesmannista. Te voitta kyllä luottaa muhun, m’oon täälä teitä jeleppimäs”.
Roto tuumas tätä hetken aikaa. S’oli kyllä aivan totta, notta Tryykääjä olis voinu päästää Rotosta ilimat pihallen jo aikaa sitten. Roto kattoo Tryykääjää vähä tarkemmin. Ei se mikää ruman näköönen miäs lopuksi ollu, vaikka näyttiki siltä kun joku olis sen vetäässy pensasairan lävitte pari kertaa ja lopuksi kastanu nevahan. Helavyös roikkuu julumettu kaksneuvoonenki viälä, mutta Tryykääjä ei näyttäny mitään merkkiä siitä, notta se meinaas puukkoja käyttää.
Samppa kenas nyrryä ovehen. S’ei ollu yhtään tykänny, kun Tryykääjä ei ollu piitannu siitä mitään. Penttikin mulukooli este miästä epäluuloosna, mutta ku Tryykääjä oli puhunu, rupes se olohon rennompi.
”Tieräkkö, Roto”, alakas Pentti, ”Mä luulen notta tuahon voi luottaa. Onhan se vähä resuusen näköönen, mutta eikö se sen just torista… meinaan vaan, notta vihulaanen olis yrittäny vähä enempi teherä meihin vaikutusta…”
”Sitähän mäkin”, vastas Roto, ”Ei millään pahalla, herra Tryykääjä! Kun Tomppaki meitä jeleppas, niin miksei tämä”.
Tryykääjä lupas, nottei s’ollu yhtään loukkaantunu. Se tiesi ittekkin notta s’oli vähä niinku Rajaseurun lapset. Mettis rämpies ku oli vähä vaikia piremmän päällen olla ryöttämättä ittiänsä.
Silloon kuuluu taas ovelta naputesta. Samppa aukaasi oven varovasti raollensa, muttei sieltä tullu ku kestikievarin isäntä. S’oli kauhian pahoollansa, kun näin tärkiä asia oli puronnu sen miälestä, mutta paree s’oli kai myöhäs kun ei ikinä.
Sitten se antoo Rotolle kirijeen, jonka Kanralffi oli sillen jättäjy erellisen kerran käyresnänsä. Isäntä oli kovaa luvannu panna sen postihin, mutta kun oli sama pää kesät talavet…
Roto repii kiiruhulla kuoren auki ja rupes tavamahan preiviä:
Terve!
Mullen tuli ny vähä muuta toimitettavaa. Häjyt on kuulemma jo liikentees, notta paree olis jos lähtisittä Pussiaasenloukoolta ja vähä äkkiä. Mutta äläkää kaikillen kertoko mihkä ootta menos!
M’oon lähettäny yhyren vanahan kaverin Priihin teitä vartoomahan. Sitä sanotahan Tryykääjäksi ja se jeleppaa teitä, niin notta tehkää niinku se sanoo. Mutta olokaa tarkkana notta s’on oikia Tryykääjä, Ruman Vallesmannin kaverit on niin kieriä, notta pipokin pitää ruuvata päähän. Tryykääjän oikia nimi on Arakorni, ja sill’on rauska puukkoo.
Pilipo kirijootti siitä näin nätin runonpätkänki:
S'on kultaa vaikk'ois paskaasta,
Mettäs pyärii, ei hukas oo;
Riskiys ei riipu iästä,
Vahavempaa ei täs kyläs oo;
Pökköä pesähän, pöytähän viinaa,
S'on kohta taas täyres vauhris;
Tutun puukoon kun vielä kätehen saa,
Siin'on sun isäntämiähes
Kanralffi
Ja alanurkkahan oli viälä piirrusteltu koria kukan kuva ja pari syräntä.
Roto kiärrätti kirijettä Sampallen ja Pentillen, ja katteli Tryykääjää.
”Mikä sun oikia nimes on?”
”Arakorni!” sanoo Tryykääjä, ja samas se nyppäs isoomman puukoon kaksneuvoosestansa. Känääset siirtyy äkkiä taaemmas, muttei niitten olisi tarvinnu. Tryykäjälle ei nimittään tullu kätehen kun kahava.
”Ja täs on mun Rauska Puukkooni! No niin, eiköhän täs olla jo aikansa höpäätty. Painutahan maata mun kamarihini, huomenna lähäretähän Komianperällen.”
Känääsiä otti aika raakasti päähän. Jos isäntä olis muistanu pistää preivin tulemahan, ne vois olla jo Komianperällä. Mutta ei auttany vänäätä, pääasia notta matkalla oltihin...
Silloon vasta känääset muisti Matsin, jok’oli lähteny käveleskelemähän. Muttei niiren olisi tarvinnu hualestua: kievarin isäntä kertoo, notta Mats oli tullu jo aikaa takaasin ja hornas jo petisnänsä. Tryykääjä kävi ravistelemas sen hereelle ja toi muiren työ. Häjyt liikkuu ulukona ja oli paree kun pysyttihin kimpas.
Takaasin kotia
Seittemäs luku: Puukoosta selekähän
Känääset majoottuu yöksi Tryykääjän kans kestikievarin kokkikamarihin. Tryykääjä istuu synkkänä uunin eres vaharaten valakiaa ja kuunnellen kun Häjyt ryskäs karuulla. Känääset tutaji kaikki sängyn alla.
Vähä ennen päivän valakiamista Häjyt lopuksi kyllääntyy, kun känääsiä ei löytyny, ja kauhian huuroon ja räkköön kans häipyy Priistä – toistaaseksi.
Tryykääjä meni herättämähän kievarin isännän, sikäli kun tuo oli unta silimähänsä siltä jumalattomalta mekastukselta saanu. Isäntä aukaasi ovet, ja kimpas ja puukkojansa tapaallen kaikki hiippaali sivurakennuksehen pakkaamahan känäästen tavaroja.
Känäästen makuukamaris oli aivan kauhia siivo. Häjyt oli särkeny kaikki paikat ja lopuksi teheny känäästen vaattehista ja ruokatarpeesta kokon pihallen ja tuikannu sen tulehen. Känääset sitä tiätysti rääkymähän; milläs ny matkattaas Komianperällen, ku ei ollu ruokaa ei petiä? Tarkootus oli ollu lähtiä heti, mutta eihän viälä ollu kaupakkaan auki. Nuonkohan pitääs känäästen selevitä pelekillä puolaamilla?
Kievarin isäntä rupes känääsiä lohoruttamahan, nottei hätä sentähän tämän näköönen ollu. Kuluman takana oli Lehtisen kauppapuori, jonka omistaja oli isännän vanha kaveri ja oikeen reilu äijä. Kyllä se aukaasis puorin vaikka ennen kukoonlaulua tämän kerran, notta känääset sais vattantäytestä ja pukinehia.
Koko remppa käveli sitte Lehtisellen, ja matkalla Tryykääjä teki pääsnänsä kauppalistaa. Kauppias toresta oli reilu äijä, jok'ei yhtään naraannu vaikka joutuukin nousemahan ennen aurinkua. Kauppapuoris Tryykääjä lastas sylikaupalla rompetta känäästen sylihin. Roto ei olisi ikänä arvannu, notta reisus tarvittaas niin monemmoista, mitä ihimestä Tryykääjä tekis tuolla uurella pesäpallomailallakin?
Kun Roto oli maksanu nyhtyriä kauppias Lehtisellen, rehattihin selekä vääränä tavarat takaasin kievarillen ja torettihin, nottei reisusta tulisi mitään tälläästen kantamusten kans. Tryykääjä kysyy olisko isännällä ollu myyrä niillen hevoosta.
Mutta ny oli käyny niin oinoosesti, notta Häjyt oli riehuesnansa päästäny kaikki hevoosetki pihallen ja ajanu ne tiähensä. Jälijelle ei ollu jääny ku yks surkia rääpäles, jok’oli niin vanaha ja vaivaanen nottei s’ollu jaksanu lähtiä mihinkään eres Häjyjen alta.
”Tuo ei kyllä kelepaasi eres Itikan teurastamollen”, mutaji Samppa, ”Mäkin jaksaasin kantaa enempi kun tuo koni”.
”Ai jaa…?” Sanoo Roto ja kaikkien päät kääntyy kohoren Samppaa.

~~*~~
Puolta tuntia myähemmin, ku oli vihiroon ruvennu valakiamahan, lähti känääset Tryykääjän johorolla kohoren Komianperää. Tryykääjä ja Roto kuluki erellä, seuraavina Mats ja Pentti, ja viimeesenä tuli Samppa polovet täristen lastattuna ku kuarmajuhta. Kanralffia ei ollu viäläkään näkyny, mutta Tryykääjä jätti kestikievarin isännällen preivin, joka sen oli parasta muistaa antaa Kanralffille kun se lopuksi tulis, tai kävis köpelösti. Siinä Tryykääjä kertoo, notta se ja känääset oli lähteny liikkehellen ja käski Kanralffin ottaa ne kiinni Ähkööpättärehellä.
Kyll’oliki reisu! Päivätolokulla porukka rämpii pelloolla ja korvis, ja pikkuhilijaa Lehtiseltä ostetut evähät rupes hupenemahan. Ainua, jok’oli tästä iloonen, oli Samppa.
Just ku känääset luuli, nottei tästä enää surkiammaksi voi mennä, tuli vastahan oikeen tympiä ja vetinen neva. Tryykääjä kertoo sen olevan nimeltänsä Kurkoosneva, ja nimi oli kyllä sattuva! Piäniä verenimijöötä oli ilimas enempi kun happia. Tryykääjä se vaan harppoo pitkillä koivillansa etehenpäin kun juna ja känääset kompurootti vähä väliä ittiänsä läiskien peräs.
Illalla ettittihin vähä kuivee kohta ja lyätihin leiri pystyhyn. Just kun Roto oli pistämäs römpsäänsä valakian päällen kaffin keittua varten, sattuu se kattomahan ylähäppäin ja näki taivahan rannas jonku valon vilikuttamas; vähä niinku Simpsiön masto yöllä peltojen ylitten.
”Mikäs tua tuikes tuala oikeen on?” kysääsi Roto.
Tryykääjä kääntyy kattomahan mihinkä Roto viisas.
”Näyttääs tulevan Ähkööpättärehen suunnalta”, tuumas Tryykääjä, ”Oliskohan Kanralffi jo sielä. Se kun liikkuu hevoosella niin pääsöö äkkiempää etehenpäin kun me jalakamiähet”.
Valo ei kumminkaa näyttäny tavalliselta valakialta. Välihin koko taivahan ranta loimotti, niinku olis ukonilima ollu kaukana ja salamat präiskiny.
”Mikä se Ähkööpättäre oikeen on?” kysyy Mats araasti, ”Tuo näyttää vähä vaaralliselta, ettei olisi lisää mustalaasia tai jotaki”.
”Ei se vaarallinen oo”, selosti Tryykääjä, ”Siell’oli aikoonansa isoo vahtitorni, mutta s’on sortunu jo aikaa sitten. Mettälääset sitä joskus käyttää leirin paikkana, siältä näköö kauas. Kerrotahan, notta ihimisten vanaha isäntä Elentili sielä seisoo kattelemas ja vartoomas komeeren isännän Kilkalaatin armeijaa lännestä. Silloon isoon soran aikoohin”.
”Kilkalaat”, mutaji Samppa, ”M'oon kuullu sen nimen ennenki”. Sitte se yhtäkkiä rupes laulamahan, notta:
Ol' komeel riuska setä,
Tuo setä Kilkalaat,
Kun hän meni tappeluun,
Ol' näky mahtava:
Kas, nuon lauloo ukot,
Ja ukot lauloo nuon.
Kas, nuon lauloo akat,
Ja akat lauloo nuon.
Ol' komeel riuska setä,
Tuo setä Kilkalaat,
Kun hän meni tappeluun,
Ol' näky mahtava:
Kas, nuon heiluu puukot
Ja puukot heiluu nuon.
Kas, nuon heiluu nyrkit
Ja nyrkit heiluu nuon.
Ol' komeel riuska setä,
Tuo setä Kilkalaat,
Kun hän meni tappeluun,
Ol' näky mahtava:
Kas, nuon kiiltää kalju,
Ja kalju kiiltää nuon.
Kas, nuon kiiltää otta,
Ja otta kiiltää nuon.
Ol' komeel riuska setä,
Tuo setä Kilkalaat,
Kun hän meni tappeluun,
Ol' näky mahtava:
Kas, nuon katos setä,
Ja setä katos nuon.
Kas, mörkö vei serän,
Ja serän mörkö vei.
”Tuahan oli komiaa”, sanoo Mats kun Samppa oli lakannu laulamasta, ”Älä ny tuahon vielä lopeta”.
”Emmä osaa enempää”, vastas Samppa, ”Vanaha Pilipo tuan mulle aikoonansa opetti. S’oli hyvä runoolija ja lauluntekijä”.
”Niihän se oli”, tuumas Tryykääjäki, ”Muttei se tuata laulua oo itte teheny. S’on vanaha Komeeren veisu, jonka Pilipo on kääntäny. Alakuperääst’ei taira osata täs osas maalimaa enää kun Elrontti”.
Sitten Tryykääjä kertoo känääsillen Komiasta Kansasta ja kuinka ne aikoonansa tuli Etelä-Pohojammaallen kaukaa lännen maasta, isoon meren takaa vainoja pakohon. Pilipo oli niitä reissuullansa treffannu ja oppinu niiren salaperäästä kiältäkin, enklantia.
Roto pyysi, notta Tryykääjäkin laulaa luikahuttaas jotakin Komeeren veisuja, ja niin Tryykääjä alootti, notta:
Miss' laaja aukee Pohjanmaa,
veet merten virtain vaahtoaa,
hän siellä maassa hallojen
niin kasvoikin kuin kuuset sen.
Ei Luuttienii kauniimpaa
Pystykään maa tää kantamaan,
Ja kun hän kävi tanssimaan
Kävi Pereni prääsäämään,
Kävi Pereni prääsäämään.
"Kuin aallot järvein tuhanten
käy johonaki yhtehen,
niin liittohon myös meirät saa
ku en tierä ihanampaa."
Ja vainomiäs sulki tien,
Vaan Pereni ja Luuttien
Sai hetken olla onnessaan,
Ne yhres meni kualemaan,
Ne yhres meni kualemaan.
”Täm’on osa Luuttienin ja Perenin tarua”, Tryykääjä kertoo, ”Ne eli kauvan sitten… Luuttieni oli Komeeren fröökynä, komeen mit’oli ikänä eläny, ja Pereni, jok’oli ihiminen, meni ja rakastuu siihen. Yhyres ne kurmootti Mörköttiä, alakuperäästä Mustaa Vallesmannia, ja Luuttieni tykkäs Perenistä niin kovaa, notta se valitti kualevaasen elämän notta ne sais olla aina yhyres”.

~~*~~
Seuraavan aamupäivän aikana päästihin lopuksi pois nevalta ja ruvettihin lähestyähän Ähkööpättärestä. Illansuus kömmittihin sitte pättärestä ylähäppäin. Rintehes oli jonku sortin monttu, johka Tryykääjä viisas leirin paikan. Pentti ja Samppa jäi siihen levittelemähän tavaroja, mutta Roto ja Mats seuras Tryykääjää ylähän pättärehen huipullen.
Näkymät oli torestakin komiat Lakeuren ylitten. Roto ja Mats ei ollu elääsnänsä ollu niin korkialla ja katteli montut auki ympärillensä. Tryykääjä konttas maas ihimettelemäs palanusta ruohua ja kiviä. Niinkun olis jukelitoon valakia polttanu koko pättärehen huipun erellisyänä.
”Häjyt”, mutaji Tryykääjä itteksensä.
Se miättii mitä Häjyt oli yällä maharannu kräkytä, tai kenen kans. Ei sunkaa ne ny yksin tääl’ollu präiskiny, ei eres Häjyt oo niin kolloja. Oliskohan Kanralffi jo kereenny paikallen? Jos oliki, niin eipä ollu täälä enää; mihinkä ietunahan se faari oli oikeen karonnu?
Roto ja Mats tähyyli aina vaan alahappäin, ja nyt ne äkkäs kaks mustanpuhuvaa hevoosmiästä, jokka kovaa kyyttiä lähestyy Ähkööpättärestä…
”Häjyt tuloo!” karijaasi Roto.
Kaikki kolome tryykäs kovettua kyyttiä leirimontullen, mihinä Samppa oli justihin saanu kaffipannun valakiallen. Aurinkokin oli jo laskenu; ny oli hätä, sanoo Tryykääjä: pimiäs Häjyt on kaikkista vahavimmillansa.
Känääset nappas kievarin puukoot kourihinsa ja asettuu rinkihin valakian ympärillen.
Mitään ei tapahtunu. Roto tähyyli pimiähän silimät sikkaras, mutta mitään ei näkyny. Sitten Samppa yhtäkkiä huuti. Yks varijoosta, mustempi kun yö itte, liikkuu!
Samas oli Häjyt känäästen kimpus. Silloon tuli Rotolle yhtäkkiä kauhia hinku pistää sormus sormehensa. Äkkiä se kaivoo rinkulan plakkaristansa ja pökkäs kätehensä. Ja silloon Häjyt muuttuu! Mustat varijot oli äkkiä aivan seleviä, siinä ne pönötti ja kattua killitti Rotoa.
Roto teki saman kun kuka tahansa tolokun ihiminen, kun Häjyt on paikalla: lähti lipettihin.
Yks Häjyystä, se kaikista isoon, lähti Roton perähän. Se sai äkkiä känääsen kiinni ja riuhtaasi pienemmän puukoon kaksneuvoosestansa.
Tryykääjä oli näpränny selekäreppunsä naruja ja nyt se hyppäs pystyhyn Lehtiseltä ostettu pesäpallomaila käsisnänsä. Se kumahutti lähintä Häjyä nuppihin niin lujaa, notta kentällä sill’olis tyhyjätty kaikki pesät ja Tryykääjä olis vielä saanu kunniajuaksun.
Känääset kuvitteli, notta nyt tuli Häjylle noutaja, muttei sittekkää! Se vaan ravisteli päätänsä. Mutta silti Häjyt tuntuu pelekäävän Tryykääjää ja sen mailaa sen verran, notta lähti karkuhun. Isoon Häjy, jok’oli Roton tyänä, tuikkas äkkiä puukkoonsa sen lapaluiren välihin ja painuu takaasin yähön.
Takaasin kotia
Kahareksas luku: Kiiruhulla Klupuutesluomalle
Roto nyppäs sormuksen sormestansa ja rupes huutamahan kun tapettava, mitä se tiätysti vähä niinku oliki. Muut känääset tormas maas retkottavan kaverinsa työ.
”Syrän…” ähkii Roto, ”S’on vasemmalla puolella…”
”No sittehän on hyvä, notta se löi sua oikiahan lapahan!” Mats jeleppas Roton istumahan ja yhyres ruvetihin tutkimahan Roton selijäs olevaa reikää. Ei se kauhian suuri onneksi ollu, kun s’oli pienemmällä puukoolla tehty. Känääset aprikootti miksiköhän Häjy ei ollu käyttäny isoompaansa.
Tryykääjä oli lähteny Häjyjen perähän, mutta ny se tuli takaasin.
”N’on häipyny”, se sanoo, ”Mutta tuloo kyllä takuulla taas ens yönä. Meirän pitää häipyä näistä maisemista ja vähä äkkiä! Kuinka sen Roton kävi?”
”Ei täs ny sentähän rumihia oo tulos”, Roto vastas, ”Mutta lujaa tuata lapaa karvasteloo”.
Tryykääjä lähti tulohon Roton työ, mutta yhtäkkiä se toppas ja noukkii jotakin maasta. S’oli se puukkoo jolla Häjy oli yrittäny Rotua kältätä. Heti kun Tryykääjä sattuu puukkoohin, mureni sen terä ja katos savuna ilimahan.
”Möröönperän rautaa”, mutaji Tryykääjä, ”Tästä voikin tulla pahee juttu”.
Varovaasta Tryykääjä tutkii Roton selijän ja sitten se rupes taas kaivelemahan selekäreppuansa. S’otti siältä pienen purkin, johona oli jotakin valakoosta tököttiä. Sitä se sitte lotras Roton selekähän oikeen reiruhun.
”Vanahaa Lännen ihimisten ihimesalavaa, jota ne toi saarivaltakunnastansa”, Tryykääjä selosti, ”Harva osaa sitä enää näillä seuruun valamistaa. Sitä sanotahan Mopilaatiksi”.
Kun Roton selekä oli paikattu komenti Tryykääjä känääset pakkaamahan tavarat. Ähkööpättärehellen ei kannattanu enää jäärä asuulemahan. Sillä aikaa kun muut pakkas, Tryykääjä vetääsi Sampan syrijemmällen.
”Roton asiat ei oo ny oikeen hyvin. Sitä lyätihin puukoolla jok’on tehty Möröönperän kirotusta raurasta. Mä luulen, nottei Mopilaattikaan auta nyt, vaikka s’onkin voimallista. Haavan kirous yrittää nypätä Roton varijojen valtakuntahan ja teherä siitä Häjyjen orijan. Pirä isäntääs silimällä, ja jos se rupiaa käyttäytymähän ourosti, niin kerrot heti mullen!”
Samppa nyökkäs totisena.
”Mitenkä siitä sitten tuloo Häjyjen orija?”
”Se vajuaa pimeytehen. Siitä tuloo olento jota kaikki tolokun ihimiset kavahtaa. Ja kun se on siinä apaattises tilas, se totteloo kaikkia mitä Häjyt sen käsköö teherä, kun se ei voi vastustaa auktöritäättiä”.
”Meinnaakko sä, notta siitä tuloo Pöyröö!?” kysyy Samppa kauhuusnansa. Samppa ei tiänny, mitä auktöritäätti oli, mutta se kuuloosti hirviältä perolta.
”Pahempaa vielä kun Pöyrööt”, vastas Tryykääjä.
”Mitä? Pikkuhäjy?”
”Pahempaa viälä kun se”.
”Ei sunkaa vaan ruottinkiälinen? S’olis jo kauhiaa!”
”Ei, siitä tuloo kauheen ja samalla surkeen olento koko maalimas!”
”Tarkootaksä ny, notta…”
”Juu-u. Siitä tuloo Körtti”.
Samppa pyärtyy siihen paikkahan.

~~*~~
Kun tavarat oli pakattu ja Sampan naamallen präiskitty vähä vettä lähärettihin yön selekähän liikkehellen. Tryykääjä sanoo, notta niiren pitääs päästä kiiruhulla Komianperällen. Roton haavaa ei osaasi nyt parantaa kun Komia Kansa, ja Korian Kartanon Elrontti oli niiren taitavin välskäri.
Komianperällen oli kumminki kauhian pitkä matka, eikä Tryykääjä tohtinu kulukia tietä myören Häjyjen peloosta. Yli viikon oli remppa jo painellu pitkin mettiä ja Roton tila muuttuu aina vaan pahemmaksi.
S’oli löytäny jostakin tervakääpää, jolla s’oli värijänny vaattehensa mustiksi, ja kuluki palttoo leukahan asti napitettuna muka sillä livulla notta sen oli kylymä. Siinä vaihees kun se alakas laulaa Siionin Virsiä rupes muut vaipumahan epätoivohon. Varsinkaan kun muut ei saanu laulaa mitään; viisujen laulaminen oli Roton miälestä syntiä ja se sai aina kauhian kohtauksen jos joku lauloo.
Kaikista eniten Tryykääjä pelekäs, notta Häjyt ilimestyys ny paikallen. Jos ne kertoos Rotollen, notta muiren korujen kun vihkisormuksen pitäminen on syntiä, se antaas Isoon Sormuksen niillen saman tien.
Ja niinkun ei olsi asiat jo tarpeheksi surkias jamas ollu, rupes viälä satamahanki. Päivä tolokulla präsötti yhtä teheren ja känääset n’oli surkiaa. Pari viikkua olitihin jo hyvinki paineltu eteheppäin, eikä Komianperää vaan ruvennu näkymähän.
Sitte yks päivä tultihin jonkullaasehen mettähän. Saretkin sopivasti lakkas just, ku känääset oli iloonnu, notta kohta päästääs puiren alle piskoolta suojahan. Hetken perästä jo alakas sininen taivas vilikkumahan pilivien välistä ja aurinkoki alakas mollottamahan.
Roto oli kulukenu kovaa synkkämiälisenä tähän asti. Siitä tuntuu niinku s’olis kävelly varijojen valtakunnas, mihinä kaikki ennen kiva oli syntiä. Sormuski aharisti taskun pohojalla… mutta ny ku aurinko paisteli nuan komiaa ja linnukki lauloo, rupes Roton miäli kevenemähän. Jos ny ei kumminkaa aiva kaikki ollu syntiä.
Roto ja Samppa kuluki Tryykääjän peräs juntua pitkin, mutta Mats ja Pentti pyärii pitkin mettiä; ne yritti kattua jos tulis vaikka marijoja vastahan, ennenku evähät loppuus kokonansa. Yhtäkkiä rupes mettästä kuulumahan kauhia huuto, ja Mats ja Pentti tuli juoksujalakaa takaasin poluulle ja Tryykääjän palttoohin kiinni.
”Peikkoja!” rääkyy Pentti, ”Tuolon kolome kauhiaa peikkua!”
”Älä ny?” vastas Tryykääjä tuahon, ”No, mennähän kattomahan”.
”Eikä mennä”, huuti Mats, ”Ne syä meirät aiva varmana”, mutta Tryykääjä oli jo painellu puiren sekahan.
Känääset hiipparootti varovaasta Tryykääjän peräs, ja äkkäs sen kohta kytikseltä pienen aukian lairasta. Hilijaa Tryykääjä kaivoo taas pesäpallomailansa repustansa ja meni kumaraa yhyren peikoon taakse.
Mats ja Pentti oli nimittään ollu aiva oikias. Kolome jukelitoonta peikkua seisoo aukian keskellä ja vahtas toisiansa. Känääset jäi puun taa luuraamahan ku Tryykääjä nosti mailaansa ja yhtäkkiä kumahutti yhtä peikoosta puolle niin notta komahti.
Känääset oli varmoja, notta minuutin peräst'ei Tryykääjästä olisi jälijellä ku märkä läntti, mutta ihime ja kumma: peikoot ne vaan seisoo niinku ei olsi mitää tapahtunu. Itte asias ne seisoo harvinaasen hilijaa…
Tryykäjä käntyy kattomahan känääsiä naurus suin. ”Kyllä t'ootta kans!” se huusi Matsille ja Pentille, ”Olis teistä jompikumpi ny voinu äkätä, notta tuolla yhyrellä on vanaha rutkunpesä korvan takana”.
Silloon Rotoki hoksas: ”N'on ne Pilipon peikoot! Ne joiren kans se kräkkys aikoonansa ja jokka Kanralffi muutti kiveksi! Sulo, Eino ja Kaaprieli niiren nimet mun muistaakseni oli.”
Kaikki känääset rupes ny nauramahan kans, kyllä helepotti.
Roto katteli tuumaten Tryykääjää. ”Sä taisit tiätää sen koko aijan”.
”No mutta!” vastas Tryykääjä, ”Olisko mun pitäny uskua, notta täälä kolome peikkua vaan seisoo toimittelemas, ku aurinko paistaa räköttää nuan? Peikkoo on yä-elään, kyllehän teki sen tiäsittä”.
Matsia ja Penttiä vähä hävetti, mutta niin palijo enempi helepotti, notta nekin vaan nauroo.
Roto oli kun uus ihiminen, tai känäänen. Se nauroo muiren muas ja pökkii peikkoja, jokka könötti aukialla. Kaikki ajatukset synnistä oli unohtunu, ja ku aurinko oikeen lämmitti, se oikeen aukaasi palttoostansa ylimmän napin.
Ja sitte, kaikkien iloksi, se sanoo Sampalle: ”Ei sulla sattusi olemahan jotakin sopivaa viisua plakkarihnas? Ny jotenki niin laulattaas”.
Sampan naama kirkastuu entisestänsä. ”Jo vain!” se sanoo, ”Orotas vähä”. Samppa tuumas hetken aikaa, ja sitte rupes laulamahan:
Kauan sitte asuu maalla suuri peikko villi,
Kossunkulman kauhuksi häntä kuttuttiin.
Lähellä jos jossaan alkoo soira palopilli,
epäälykset kohristuu heti Uoleviin.
Voi herranjestas, minkälaanen peikko oli hän!
On hyvä ettei Uoleveita ole enemmän.
Sir ruu-rul-rei, sir ruu-rul-rei
sir ruu-rul, ruu-rul-rei.
Viinanpolttopataan teki kerran sekootuksen
Uolevi, mut jäi kiinni mikstuuroistaan.
Se on hyvä - akat krannin esti räjähryksen,
mutta ympär' päissään hän joutui tiskaamaan.
Voi herranjestas, minkälaanen peikko oli hän!
On hyvä ettei Uoleveita ole enemmän.
Sir ruu-rul-rei, sir ruu-rul-rei
sir ruu-rul, ruu-rul-rei.
Uolevi sai ajatuksen kerran toukokuussa:
leipäläpeen kiskaisi pikkusiskon hän.
Ne luunsa tämän löytyivät vasta marraskuussa,
syäny oli varmaanki paljo useemman.
Voi herranjestas, minkälaanen peikko oli hän!
On hyvä ettei Uoleveita ole enemmän.
Sir ruu-rul-rei, sir ruu-rul-rei
sir ruu-rul, ruu-rul-rei.
Kaikki Uolevimme temput historiaan jäivät,
niistä silmät pyöreenä nytki puhutaan.
Hyyskässäki aikoinaan hän istuu monet päivät
mutta kiltti ollu ei eres silloonkaan.
Voi herranjestas, minkälaanen peikko oli hän!
On hyvä ettei Uoleveita ole enemmän.
Sir ruu-rul-rei, sir ruu-rul-rei
sir ruu-rul, ruu-rul-rei.
sir ruu-rul-rei, sir ruu-rul-rei
sir ruu-rul, ruu-rul-rei.
Remppa yöpyy siinä aukialla peikkojen kans ja aamulla lähärettihin taas hakemahan Komianperää. Jos känääset oli kuvitellu, notta ny oli Roto parantunu, niin vääräs olivat: koht’oli Roto kahta hullummas jamas, synniistänsä vaan hourii, eikä se haavakaan ottanu parantuaksensa. Itte asias se taisi pikemminki levitä ja Rotolta rupes voimat loppumahan.
Lopuksi ei auttanu ku muiren ottaa loput ruokatarpehet Sampalta, joka otti Roton reppuselekähänsä. Päivätolokulla taas painettihin etehenpäin, känääset ei ollu ikänänsä tällä lailla kävelly!
Sitte yhtenä aamuna ilimestyy taivahan rajahan jonkun sortin kohouma.
”Kattokaas kaverit”, sanoo Tryykääjä, ”Koht’ollahan perillä!”
Siinä kirkastuu usiampikin naama, ku Tryykääjä viisoo etehempäin. Se selosti, notta Komianperä on rakennettu isoon harijun juurehen. Jäätiköt oli joskus entisinä aikoona uurtanu siihen kovetun pitkän harijualueen, joka ulottuu aina Rautamarkkihin asti. Sitä sanottihin Sumuharijuksi.
Uurella innolla lähärettihin etehenpäin, mutta kohta hymy hyytyy, ku kaukaasesta mettänrajasta rupes kuulumahan kovettua huutua ja räkkyämistä.
Häjyt! Vaikk'oli viikkotolokulla kiertoteitä kulujettu niiren eksyttämiseksi, n'oli silti peräs!
Tryykääjä ja känääset sukelti lähimpähän pusikkohon ja lähti kovettua kyytiä pinkoomahan puiren suojas, mutta sitte tuli toppi. Mettä loppuu, tästä Komianperälle oli pelekkää aukiaa, johona häjyt äkkääs ne heti.
Tryykääjä yritti tuumata. Jos häjyt sais vaikka jotenki harhautetuksi, niin notta Roto pääsis karkuhun. Ku se vaan pääsis Klupuutesluoman ylitte, niin Komeeren taiat suojelis Rotua Häjyyltä.
Silloon rupes kuulumahan kaviooren kopotes niiren takaa. Kaikilla hyppäs syrän kurkkuhun, mutta ei täm’ollu Häjyjen hevoonen ollekkaa. Mettästä ilimestyy niin komia poika nottei toista valakoosen hevoosen selijäs ja hihkaasi Tryykääjälle: ”Howdy partner, how’s it going!”
Vanaha Pilipo oli Rotolle aikoonansa opettanu Komian Kansan kieltä, ja Roto tunsi tuan lausehen. Pilipon mukahan se meinas, notta ”Loistakoon tähret tapaamisemma hetkellä”.
”Klorfinteli!” hihkaasi Tryykääjä, ”Kyllä osasit oikiahan aikahan tulla, Häjyt on meirän peräs”.
”Tieretähän”, vasta Klorfinteli, ”Täs rupiaa olohon hikiset paikat. M'oon ettiny teitä päivätolokulla, ku Eero meinas, notta te voisitta olla tulos. Tuola mettäs on nelijä Häjyä, mutta sitä minen tierä mihinä loput viis piilootteloo”.
Tryykääjä ja Komia rupes sipajamahan keskenänsä enklanniksi. Roto yritti kuunnella, muttei saanu sanoosta selevää. Samppa vahtas Komiaa poikaa aiva haltioosnansa, s'oli aina halunnu niitä nähärä, ku oli kersana kuunnellu Pilipon juttuja, ja täm'oli vielä komiampi ku se mettän Kiltori.
Tryykääjä ja Klorfinteli oli saanu juttunsa loppuhun. ”Selevä”, sanoo Klorfinteli, ”Ota sä Roto tämä mun ratsuni ja paina kovettua kyytiä Klupuutesluoman kahaluupaikalle. Siitä ku pääset ylitte, niin mun kansani suojeloo sua. Mun ratsuni tuntoo kyllä tien. Me muut yritetähän sillä aikaa hirastaa Häjyjä”.
Rotua ei olsi oikeen huvittanu jättää kaveriansa yksin Häjyjä vastahan, mutta Klorfinteli noukii sen maasta ja nosti hevoosensa selekähän.
”Komia hevoonen”, sanoo Roto jotaki sanuaksensa, ”Mikä sen nimi on?”
Klorfinteli kattoo Rotua vähä hitahasti: ”Ratsuni”.
Ennenku Roto kerkes muuta, oli Klorfinteli jo paukahuttanu Ratsunia puolle ja hihkaassu: ”Hurry up, Ratsuni, hurry up!”
Isoo hevoonen lähti painamahan aukian ylitte, eikä Roto oikeen voinu muuta ku roikkua kyytis. Se kuuli takaansa huutua ja karijumista, ja ku se kurkkas olokansa ylitte, oli kauempaa mettästä ilimestyny usiempiki musta hevoonen.
Kilipaa juoksi Ratsuni ja Häjyjen hevooset Klupuutesluomallen. Ku kahaluupaikka jo näkyy, ilimestyy jostakin luomanvarren puskikosta yhtäkkiä uus musta hevoonen ja sitte toinenki.
Roto huusi suoraa huutua, mutta Ratsuni vaan painoo etehenpäin ja luikahti Häjyjen välistä vetehen. Kovan roiskeen kans se paineli kahaluupaikan ylitte.
”Ptruu!” huusi Roto, ku oltihin toisella puolen ja Ratsuni hirasti.
Siinä sitä ny oltihin. Roto luoman toisella puolen ja Häjyt toisella. Roto näki ne taas aiva selevästi, rumat vanahat äijät, jokka vahtas sitä silimät kipunooren. Roto miettii mihkä n'oli ne mustat palttoonsa nakannu.
”Nakkaa sormus tänne, rääpäles”, sihaji Häjyt, ”Korujen pitäminen on Syntiä!”
Roto tuumas tätä hetken, mutta ei ollu Möröönperän taiat vielä aiva sekoottanu sen knuppia; se kriuhtaasi Kievarin puukoon povaristansa ja huuti, notta:
”Sopii tulla hakemahan jos tohoritta!”
Häjyt nauroo tälle räkääsesti ja rattasti etehenpäin vetehen. Kohta tulis tuosta rääpälehestä muusia!
Mutta ku oli Häjyt päässy vetehen asti, kuuluu yhtäkkiä kauhia ärijääsy ja vesi rupes kohajamahan. Roto kattoo hälömönä yläjuoksulle; isoot vaahtopäät tryykäs Häjyjä kohoren ja Rotosta näytti kun aallot olis ollu hirveetä ratsumiähiä puukoot tanas.
Häjyt yritti pakohon, mutta s'oli myöhäästä pyllistää ku paska oli jo housuus. Aallot vei Häjyt hevoosinensa ku kaarnalaivat. ”Äikkis”, mutaji Roto just ennen ku sen vintti pimeni lopunki.
Takaasin kotia

Yhyreksäs luku: Treffatahan
Seuraavan kerran ku Roto havahtuu, se makas pötköllänsä pehemooses petis.
”Mikä päivä ny on ja mit'on kello?” se mutaji itteksensä.
”Kahareskymmenes nelijäs päivä. Ja kymmenen aamulla”, vastas joku.
Rotolla meni hetki kelates, ennenku se huuti: ”Kanralffi! Mihinä ietuas s'oot oikeen luuhannu, m'oomma sua kaivannu?”
”Jaa, mullen tuli vähä asioota hoireltavaksi”, Kanralffi vastas ja vilikuuli känäästä, ”Säkin rupiat näyttämähän taas elävältä”.
”On oikeen toresta paree olo”, Roto myönti.
”S'on Elrontti sun parantanu siitä körttilääsyyrestä, lukenu sullen Kommunistista Manifestia* yötä päivää”.
(* Yks saksalaanen tohtorismiäs löyti palijo myöhemmin nämä Komian Kansan vanahat tekstit, ja julukaasi ne ominansa – Käänt. huom.)
Roto katteli ympärillensä komias kamaris. ”Kuinka mä tänne oikeen pääryyn? Viimmeeksi mä muistan ku Luoman vetet tuli yhtäkkiä pössööksi ja huuhtoo Häjyt mukanansa. Kuinkas Tryykääjän ja muiren kävi?”
”No me Eeron kans tuumattihin, notta sä voisit tarvita vähä apua ja pistettihin Klupuutesluoman vesihin vähä vauhtia. Son Eero eri epeli ku pitää loitsuja lukia, ja se hallittoo tätä luomaa. No, ku vesi oli taas laskenu, Tryykääjä, Klorfinteli ja sun kaveris tuli luoman ylitten Koriahan Kartanohon ja noukkii sut matkalla joukkohonsa. Ja sitte sua onki paranneltu siitä lähtien. Mä lähetin just Sampan vähä huilaamahan, s'on rääkyny sun petis ääres koko aijan”.
”M'oon vissihin hornannu usiamman päivän?”
”Niin oot, ja saat jatkaa samas lajis. Sä tarttet kuulemma lepua, niin notta mä tästä lähärenki ennenku Eero hikeentyy, notta mä valavotan sua”.
Rotoll’olis ollu viälä monemmoosta kysyttävää, mutta Kanralffi käski vaan sen huilata. Minkäs siinä sitte teki? Itteksensä muraaten Roto käänsi kylykiä ja jatkoo nukkumista.
Illansuus, ku se taas heräs, sill’oli jo palijo virkiee olo, ja ku ei kukaa ollu toistenkaa sanomas, se nousi ylähän ja rupes pukohon. Just ku s'oli saanu henkselit harteellensa, aukes ovi ja Samppa pomahti tupahan.
”Ka, täälähän ollahan pystys!” Samppa hihkaasi, ”Kyllä m'ollahan sua murehrittuki… Vaan on tämä ihime paikka tämä Komianperä! Nii on kruusattua ja koriaa, ja Komiaa Kansaa pyörii joka paikas, puiren oksillaki niitä roikkuu!”
Samppa sanoo, notta ruokapöytä oli jo valamis, ja opasti Roton kärestä pitäen salihin. Mats ja Pentti sielä jo istuukin ja muukkin ruokaalijat oli suurin piirteen valunu paikallen.
Komiat oli Korian Kartanon evähät – ei tarvinnu pelekällä penkkivellillä pärijätä. Ja ihimeellisiä juomiaki oli monenlaasia, kaikista tömäkimpänä Komian Kansan taikajuoma, kossu.
Roto oli jo istumas Matsin vierehen, ku tarijoolija tuli naputtamahan sitä olokapäähän. Ei ollu kuulemma Roto-herran paikka siinä ollenkaan. Se sitte kasseeras höveliä känääspoloosen pöyrän toisehen päähän, liki ittiänsä Elronttia, kunniapaikallen. Sitte Roto huomaskin, notta siinähän oli sen nimi oikeen kaunolla kirijootettuna sievähän korttihin, ja jokaasen kohoralla oli pöyräs samammooset.
Roto tätä vähä ihimetteli, mutta tuli lopuksi siihen tuloksehen – kossusta kuulemiensa huhujen perusteella – notta loppuillasta alakaa vierahilla olemahan knuppi sen verran sekaasin, nottei ne enää itte muista ketä on.
Roto katteli ympärillensä ja huomas pöyrän pääs Kanralffin ja Klorfintelin istumas molemmin puolin kovaa pöhönäs olevaa Komian kansan miästä, joll'oli pääsnänsä punatähärellä koristeltu lippalakki. Roto päätteli, aivan oikeen, notta täs oli ny se kuuluusa Elrontti.
”Otetahampas, Eero, toisellenki jalaallen!” hihkuu Kanralffi ja täytti snapsilasit uurestansa. Kaikesta päätellen sit’oli ottettu kyllä jo navetan jokaasen itikankin koivellen.
Rotos oli vielä sen verran körttiä jälijellä, nottei pöhönäästen katteleminen palijo kiinnostanu. Se rupes tiiraalemahan muita vierahia, ja silloon osuukin sen silimihin sellanen ilimestys, nottei toista ollu viälä ikänä tullu vastahan, eikä aiva heti tulisikkaan.
Komian Kansan nainen se oli, vaikka korvista roikkuu niin monen moosta killutesta, ettei niiren suippoutta heti huomannukkaan. Ja niinku s'ei olsi viälä riittäny, oli nenähänkin lyötynä rengas. S’oli nostanu jalakansa pöyrällen, niin notta Roto näki sen koipia verhuavat mustat, nahkaaset housut – naisella! – ja korkiakorkooset saappahat. Hiukset oli samaa sävyä kun Elrontin lippalakin alta roikkuvat, mutta nämä oli kynitty vallan omituusehen mallihin. Ja naamas oli silimien ympärillä ja huulis enempi mustaa maalia kun oli Elrontilla ja Kanralffilla yhtehensä veres promilleja. Lyhythihaanen paita palijasti käsivarret, johonka oli piirrusteltu monenmoosia omituusia kuvioota.
Roto oli justihinsa nähäny naisen, jota vaan harva kuolevaanen oli päässy vilikaasemahan.
”Arveni, Komeeren fiini fröökynä”, sanoo silloon ääni Roton viäreltä, ”komeeten tatuootu nainen koko Etelä-Pohojammaalla, Eeron tytär”.
Roto kääntyy ympäri ja näki pikkuusen äijänkäppänän, vaan vähä ittiänsä piremmän, joll'oli koko naama täynnä samanlaasia töherryksiä kun tällä Arvenilla. Leuasta vaan ei osannu sanua, kun siitä lähti aivan julumetun pitkä parta – melekeen yhtä komia kun Kanralffilla.
”Kituusen kansan Kloin”, sanoo tämä uus ilimestys, ”Tuohon kätehen!”
Roto puristi Kloinin kättä, ja tämä istuu viereeselle lavittallen.
Siinä vaihees Roto muistikin, notta Pilipo oli tällääsestä joskus jutellu…
”S'oli hyvä miäs se sun ammas, Pilipo”, toimitti kituunen, ”monet reissut tuli yhyres tehtyä. Mä muistan senkin kerran, kun me juotettihin yhyres sellaanen isoo lohikärmes oikeen kunnon pöhönähän. Siltä meni Pilipon kilijusta vatta aivan sekaasin, ja sillä aikaa kun s'oli hyyskäs, me Pilipon kans ryövättihin sen kulta-aarre ja paineltihin matkoohimma! Ei oo muuten lohikärmes sen illan jäläkehen keherannu naamaansa näillä main näyttää”.
Roto ei osannu oikeen keskittyä kituusen tarinahan, tuijotti vaan sen naamas olevia piirustuksia.
”Tuota nuan”, se alakas lopuksi, ”komiat on teillä ottas nua kiahkurat.”
”Tattista vaan”, ilahtuu kituunen, ”Meirän kansa on näiren tatuoontien tekemisen mestaria, vaikka eihän me enää niin komeeta osata teherä, kun ennen vanahaan. On entiset tairot päässy unohtumahan. Kuolemattoman Arvenin käsivarsis vaan on enää jälijellä meirän mestarinäyttehiä.”
Kituunen katteli haikiasti huokaallen hetkuusen aikaa Arvenia, mutta sitte sen naama kirkastuu taas:
”No ny tuloo samppakalija pöytähän!”
”Täh? Ei Samppa mun tiätääkseni kalijaa osaa panna”, Roto kummeksuu.
”Min'en mitää Samppaa tunne, mutta tämä tuloo Köppääsmettästä”, selosti Kloin, ”parasta kuahujuomaa mitä maalimasta löytyy.”
Roto kattoo silimät ympyriääsinä, kun tarijoolijat kaatoo samppakalijaa kapoosimpihin lasiihin mitä s’oli ikänänsä nähäny. ”Nuohin ny ei palijo tavaraa sovi”, se tuumas itteksensä, ”taitaa olla ytyä ainesta, jos sit'ei enempää tarijoolla.” Kaiken lisäksi aines kuplii enämpi ku mikään Kotolakian kalija. ”Taitaa olla jääny köökis lasit huuhtelemata tiskates, kun nuan vieläki vahtuaa.”
Mutta Kloin kertoo, notta samppakalijan oli tarkootuskin vaharota. S’oli osa makuelämystä.
Roto tiätysti kippaamahan koko lasin kerralla alahan. Kohta tuli kuplaa nenästäkin ja vesi valuu silimistä.
Sillä aikaa kun Roto kröhii ja aivasteli kuplajuomaa, nousi Elrontti pöyrästä ja lähti hoipparoomahan ovia kohoren. Klorfinteli ja Arveni tormas ottamahan sitä molemmin puolin kynkästä ennen ku se kuuppaas.
”Peshäphallokhentälllllhen!!!” Elrontti huuti, ja kaikki vierahat hurras ja rupes nousemahan ylähän.
Eteneminen oli tosin aika hirasta, kun väki joutuu vähän väliä pysähtymähän ja vetämähän Elronttia tiäs mistä puskasta takaasin tiellen. Tämä sopii känääsillen kumminki vallan mainiosti, kun Pentti oli jo sammunu pöytähän, ja sitä jouruttihin kantamahan mukana. Kloin kuluki toimitellen Roton viärellä:
”Komia Kansa on aika epeliä pesäpallos. Minen siitä itte niin erityysemmin piittaa, s’on paini enämpi kituusten hommaa.”
”Körttiä!” kuuluu äkkiä huuto.
Koko seurue löi samalla syrämmenlyönnillä maihin, mutta nopiaa selekis, notta s’oli ollu vaan Pentti, joka puhuu unisnansa. Helepotuksen huakaasu pääsi jokahitteltä; mik’olis ny ollukkaan kauhiampaa täs tilantees, kun se, että körtit olis tullu pilaamahan kaiken.
Lopuksi päästihin kentällen, ja Elrontti julisti alakavaksi sarijaottelun Koria Kartano – Köppääsmettä.
Roto haki ittellensä ja kaveriillensa istumapaikkaa, kun sen silimät osuu kakkoskatsomos könöttävähän piänehen hahamohon.
Se näytti vanahalta faarilta, jok’oli päivätorkuulla.
Rotolta pääsi huuto. S’oli Pilipo!
Roto tormas kakkospuolellen ja kiipes katsomohon. Se rupes raistelemahan Pilipua hereellen, mik’oli tiätysti virhe. Ihimeen sukkelahan niinki vanahaksi äijäksi kun mitä Piliposta oli tullu, se nappas kävelykeppinsä ja kumahutti sillä Rotua knuppihin.
”Ryyppy!” karijaasi Pilipo.
Samppa ja Mats meni auttamahan Rotua pystyhyn, ja yks Komeesta juaksi kiiruhulla lepyttelemähän Pilipua.
”Perse! Flikkoja!” huuti Pilipo.
”Rauha ny, vanaha isäntä!” lepytteli Komia, ”ota vaikka ryyppy.”
”Ryyppy!” huuti Pilipo ja sen naama kirkastuu.
”S’on tälläänen aina hetken, ku sen herättää”, selitti Komia ja kaatoo kossupullosta Pilipolle paukun, ”min'oon muuten Lintiri.”
Roto hiaroo hetken ottaansa ennenku antoo kättä Lintirillen.
Siinä samas Elrontti heittikin kentällä avaussyötön, joka meni reirusti kotipesän ylitten, kimmahti komiasti pääkatsomon kaiteesta takaasin ja tyrmäs kolomostuomarin. Yleesö hurras tälle innostunehesti.
”Let’s play some baseball!” huuti Lintiri ja asettuu istumahan Roton viärehen.
S’oli omituusinta pesäpallua, jota känääset oli ikänänsä nähäny. Sen sijahan, notta olis seissy syättölautasen viäres, niinku asialtaases pelis kuuluu, lukkari könötti jonkullaasen tunkion päällä keskellä kenttää. Kaikki pesäkkin näytti väärän muotoosilta.
”Mitäs tämä tälläänen pesäpallo oikeen on?” Roto kysyy Lintiriltä, kun oli hetken seurattu peliä.
Pilipo, jok’oli hörpänny paukkunsa ja päässy taas järijen syrijähän kiinni, rupes nauraa käkättämähän.
”Täm’on sitä alakuperäästä pesäpalloa, peispoolia. Komiat toi sen muinaasna aikoona kaukaa Lännestä. Niiren pyhä peli”, se toimitti.
Roto ja Mats seuras suurella miälenkiinnolla Komeeren peliä. Penttikin heräs toisen vuoroparin aikana ja alakas huutelemahan ”puusilimää” ja muuta tilanteesehen sopivaa kakkostuomarillen.
Peli jatkuu ja vuarot vaihtuu, ja lopuksi tuli pualiaika vastahan. Silloon Pilipo, jok’oli piirrustellu jotakin ruutupaperillen penkis, nousi ylähän ja klenkkas kentän keskelle.
”Arvoosa yleesö”, se ilimootti, ”M'oon tuas joutehnani rustannu piänen laulun pätkän Eeron isseen kunniaksi. Notta olokaa kuulolla, ny lähtöö!”
Isoo-Elvi ja Äärentili
ne jutteli kaharen kesken.
Tapa sä tuo Möröönperän ruma vallesmanni
niin minä lyön sen hupulaasen.
Isoo-Elvi oli ensimmäänen
ja Äärentili oli toinen.
Ja Pröystöömettän koria Elli oli
kolomas samanmoinen.
Sitten oli piru sano Äärentili
jo minä miestä pelkään.
Tervaspampulla kuononpäälle
ja teräksellä pitkin selkää.
Komeeren veri ei vapise
eikä Linronin rauta ruostu.
Niskasta kiinni ja puukolla selkähän
jossei se muuten suostu.
Ensin portahat särjettiin
ja sitten vasta se muuri.
Isoo-Elvi se erellä meni
joka oli jokosta suurin.
Ei saa laulaa Äärentilistä
Äärentili on kuollu.
Äärentilin hauralle
on marmorikivi tuotu.
Hirviät suasionosootukset saatteli Pilipon takaasin katsomohon. Lintiri nousi oikeen seisomahan ja kumarti sille.
Kun peli jatkuu, Roto yhtäkkiä huomas, notta Tryykääjä oli ilimestyny Elrontin ja Arvenin aitiohon pääkatsomos. Sen takana seisoo kaks Komiaa, jokk’oli niin toistensa näköösiä, notta n’oli kyllä kun peilikuvat.
Yks ero vaan niis oli: kun ensimmääsellä oli tatuootuna isoo syrän ja sana Äitee oikiahan käsivartehen, niin toisella s’oli vasemmas.
Pilipo huomas, notta Roto vahtas niitä, ja pökkäs sitä kylykehen.
”Eeron poijat”, se sanoo, ”Ellarani ja Elrohiiri, kaksooset. Ainua konsti tuntia ne toisistansa on nua niiren tatuoonnit. Ellaranilla s’on oikias käres ja Elrohiirillä vasemmas. Ainua, jok’ei tunne niitä on Eero itte, kun s’on koko aijan liian lujaa juavuksis.”
Siinä vaihees niiren huamio kiinnittyy takaasin kentälle, kun Köppääsmettän Komiat teki kunnarin. Roto sai seurattua peliä kokonaaset viis minuuttia, ennenku sen – ja muunkin yleesön – silimät taas kääntyy aitiohon päin. Siel’oli alakanu nimittään perheriita.
”Aina sun pitää mua jollaki lailla huurattaa!” Elrontti paasas Arvenille, ”Aiva mun kiusaksi rupesit tuan Arakorninkin kans riiaamahan. Mitä varten sun pitää olla tuallaanen kapinallinen?”
Arveni ei tuasta tuntunu palijua piittaavan, taisi tua haistattaakki isseellensä, mutta Tryykääjä istuu naama punaasena.
”Mitä pahaa m'oon oikeen teheny, kun mullen on tuallaanen flikka ristikseni annettu?” rupes Elrontti vänäättemähän. ”Joka paikka on reijittynä, kituusten työnä on käyny ittiänsä maaluuttamas, ja tukkaki on kun linnunpelijättimellä. Ja housut jalaas! Hametta ei passaa käyttää, jonsei soo just vesirajan alle. Ja tua naama! Nokia tuhurittuna joka paikkahan. Kukaan, jollon järkiä pääs, ei oo ikänä eres kuullukkaan sellaasesta kootista, jollaaseksi sä ittiäs sanot. Krannienki silimis saa hävetä…”
”Jaha, taas alakoo…” mutaji Lintiri itteksensä Roton viäres.
”Ja piikit niin kaulas kun kengänpohojiskin”, jatkoo Elrontti, mutta täs vaihees sen juttu jäi kesken, kun sen poijat otti sitä käsipuolesta ja rupes riplomaattisesti (väkiste) kuskaamahan pois paikalta.
Roto oli ny vähä ihimeesnänsä. ”Mitenkäs tua Tryykääjä tähän juttuhun liittyy?” se kysyy Pilipolta.
”No”, alakas Pilipo, ”Arakornin – s'on siis tämä teirän kaverinna, sen oikia nimi on Arakorni – issee otti ja heitti henkensä, kun Arakorni oli vasta kersa. Ja sen äitee kyllääntyy siihen, kun s’oli niin maharottoman pahanilikinen ja jätti sen tänne Eeron vaivooksi. Ja ny Arveni on menny rakastumahan siihen ja sanoo, notta ne menöö naimisihin. Sekös Eerua ottaa pattihin; ei oo nimittään sattunu tuhansihin vuasihin, notta Komeeren tytär olis riiannu kualevaasta. Ja täs asias ei palijo auta sekään, että Arakorni on Kivilakian torellinen isäntä.”
Viimmeesen lauseen kohoralla Roton silimät mulijahti ja leuka loksahti auki, niin notta se melekeen meni sijooltansa. Tryykääjäkö isäntämiäs? Pilipo vaan myhääli, muttei sanonu enää mitään.
Roto miettii tätä viälä illalla petiskin, samalla kun sen korvis kaikas pesäpallokentältä Komeeren veisuu:
United Forever in Friendship and Singing,
Our mighty Self-Esteems will ever endure.
The Great Elven Union will Live through the Ages.
The Dream of a People their fortress secure.
Long Live our Elven Motherland, built by the Valar's mighty songs.
Long Live our People, United and Free.
Strong in our Friendship tried by fire. Long may our Fancy Rings Inspire,
Shining in Glory for all Men to see.
Takaasin kotia
Kymmenes luku: Elrontin tuumaalukökkä
Varahin aamulla, siinä puoli yhyrentoista mais, krapulaanen Roto heräs, kun Kanralffi sitä ravisteli, ja raahas saman tien niska-perse-ottehella pihalle.
”Mihkä m'ollahan näin jumalattomahan aikahan menos?” Roto kyseli.
”Me piretähän ny Tuumaalukökkä!” vastas Kanralffi, ”Tuasta sun rinkulastas pitää jollakin livulla päästä erohon.”
Yhyres ne meni takapihalle, johona olikin jo ringis isoo porukka ihimisiä, ynnä muita Pohojammaan eläviä.
Kanralffi viisas Rotolle paikan puutarhakeinusta, johona kunniaviarahat istuu Elrontin kans. Roto tunti niistä vaan Kloinin ja Tryykääjän, muut oli sille vierahia. Ympärillensä kattellesnansa Roto huamas myäs Pilipon, jota varten oli kannettu kiikkustuoli tuvasta.
Paikall’oli myäs Köppääsmettän Komeeren peispoolijoukkueen kapteeni, kovasti reenatun näköönen poika, jonka viheriän verkkatakin selekä kertoo Rotollen, notta sen nimi oli Lekolasi – tai ainakin Roto luuli niin; se arveli, nottei Komian nimi ainakaan Ainuspakan Osuuspankki ollu.
Verkkarin selekä kertoo myäs, notta Lekolasin pelinumero oli ykkönen.
Paikall’oli myäs selekiästi nuoree kituunen, joka Roton miälestä jotenki muistutti Kloinia. Vaikka saattoo se johtua vaan sen naamamaaliistakin.
Komeeta oli koko joukko, Eeron poijat mukahan lukien, ja olihan sielä toinen ihiminenki. Hianot oli sillä vaattehet, vaikka vähä ryöttees olikin, ja helavyöstänsä roikuu isoo tuohitorvi.
Elrontti yritti sanua jotakin, mutta s’oli taas niin juavuksis, nottei Roto saanu siitä muuta selevää, kun että se toimitteli jostakin puruusta.
”Eero sanoo, notta tuas on Purumiri, Kivilakian pehtoorin poika”, tulukkas Kanralffi.
Kanralffi viisas tuahitorvia kantavaa miästä, joka nousi ylähän ja kumarti porukallen.
Kun esittelyt oli hoirettu, Kloini rupes toimittamahan omaa asiaansa. Roto oli viälä sen verran pökerryksis, nottei se pahemmin jutuusta piitannu, mutta sen verran se ymmärti, notta Kloinilla oli pari kaveria hukas johonaki kaivokses. Roto ihimetteli, mitä varten n’oli sinne ylipäätänsä menny, muttei sitä sitte viittiny kysyäkkää.
Elrontti mökelsi siihen välihin jotakin.
”Se sanoo, notta kyllä me jelepatahan sua, Kloin. Ja nyt tärkiempihin asioohin, niinku sormuksihin”, sanoo Kanralffi.
Elrontti jatkoo solokkaamistansa, ja Kanralffi sitä mukaa suamensi muille, mitä se puhuu. Se kertoo muun muas siitä, mitenkä Ruma Vallesmanni oli muille teheny sormuksia, mutta Komiat oli halunnu värkätä itte omansa. S’oliki ollu fiksumman puoloonen veto: Vallesmanni oli juksannu porukkaa oikeen reiruhun – s’oli teheny salaa ittellensä oikeen Isoon Sormuksen, sellaasen, joka hallitti kaikkia muita.
Ihimisten ja kituusten kävikin köpelösti, ja ihimisten isoosta isännistä, jokk’oli sormuksillansa leveelly, tuli Häjyjä, maaliman pelijättävimpiä otuksia, jokka piti – omituusta kyllä Pohojalaasille, mutta sehän vaan toristaa Sormuksen maharista – Vallesmannin sanaa lakina.
Mutta onneksi oli vielä jälijellä Komiat, jokk’ei tykänny yhtään siitä, kuinka Vallesmanni huseeras. Ne kokos Lännen ihimisten kans oikeen messevän sotajoukon ja kävi antamas Vallesmannille vähä köpötestä.
Kaikki meni meleko lailla suunnitelmaan mukahan, Vallesmannin porukka sai oikeen kunnolla könihinsä, mutta sitte tuli itte Vallesmanni paikalle ja rupes räkkyämähän. Se teki molemmista, Komeeren isäntä Kilkalaatista ja ihimisten Elentilistä, kylymiä alta aikayksikön.
Tämä tiätysti veti vattan kuralle koko porukalta, paitti Elentilin poijalta, jok’oli aina ollu vähä tyhymänrohkia. Tämä Isilturi meni ja kumahutti pesäpallomailalla Vallesmannilta vintin pimiäksi, ja kun se hornas, niin krihinutti puukoollansa Sormuksen sen sormesta.
Asialtaasta olis ollu sen jäläkihin nakata Sormus sinne mistä s’oli tullukkin, elikkäs Kurmootespakan syöveriihin, mutta Isilturi oli yhtä kovapäinen kun oli rohkiakin, ja lisäksi kovaa mieltyny tällääsehen rihkamahan. Niinpä se sitte piti Sormuksen ittellänsä, mutta kauaa s’ei sillä juhulinu; pöyrööt kälttäs sen paria kuukautta myähemmin ja Sormus putos siinä rytäkäs Jortanihin.
Vallesmanni ei ollu mitää iliman Sormustansa, niin notta Etelä-Pohojammaan väki ei tästä palijua piitannu: ”Päästihimpä siitäki riesasta erohon”, kaikki tuumas. Mutta Isua Sormusta ei niin helepolla hoirellakkaan, ja ny s’on taas ilimaantunu tänne meirän ristiksi.
Vallesmannista ei oo tarvinnu piitata mitään pitkihin aikoohin, mutta jos se ny saa Sormuksen takaasin käsihinsä, ottaa koko Pohojammaan ohoraleipä. Ja kaikista asukkaista tuloo pian körttiä!
Täs vaihees nousi Purumiri ylähän ja rupes selostamahan:
”S’on kuulkaa sellaanen juttu, notta ohoraleivät on jo uunis! Meirän väki Kivilakialla on ollu jo piremmän aikaa Möröönperän rajalla kytiksellä ja huomannu, notta Vallesmanni sielä touhaa jotakin uutta ja ylivoimaasen ilikiää. Kurmootespakkaki tohuuttaa taas nokia ja kipunaa sisuksistansa.
”Mull'on ittellänikin ollu jo piremmän aikaa sellaanen olo, notta jotakin häjyä on liikkehellä. Täs yönä muuanna näin aiva omituusta untakin. Siinä irästä nousi kovettu ukoonpysty ja hirviä ääni kumaji, notta:
Komeeren luana on puukko
s'on pillanpäreenä;
Neuvokoon joka ukko,
Ei sovi höväätä.
Tästä voit olla varma:
Taas uhkaa kuolon suo,
Ny löytyy Isilturin surma,
Sen känäänen esiin tuo.
”Näistä sanoosta minen itte ottanu mitään tolokkua, niin notta kysääsin isseeltä, mitä se tuumas. Oli sitä miältä, notta Eero kyllä tiätää, ja sitä varten mä sitten tulin tänne.”
Samas Arakorni poukkas pystyhyn ja kriuhtaasi taas puukkoonsa esillen.
”Täs on puukkoo, jokon pillanpäreenä ja jos haluat Isilturin surman nähärä, niin kysy tualta kiikus istuvalta känääseltä!” se sanoo ja viisas Rotua päin.
Purumiri kattoo Arakornin paikattua villapuserua kulumaansa alta ja kysyy:
”Mikäs jefreettari täm'on ja mitä se luuloo asioosta tiätävänsä?”
”Shhon ishoo shhe…” mutaji Elrontti.
”Eero tahtoo sanua, notta täs on Arakorni, Kivilakian oikia isäntä ja pohojoosen mettäläästen pomo”, tulukkas Kanralffi.
Täs välis Rotoki pomppas pystyhyn.
”Pilipo mullen jo eileen toimitteli sun oikiasta alakuperästäs”, se sanoo Tryykääjälle, ”ja ku m'oon tätä hetken tuumannu, niin mum’mielestä olis paree, jos sä ottaasit tämän sormuksen ittelles.”
”Älä ny hulluja puhu”, huuti Kanralffi siihen välihin ja käski Roton pistää sormuksen näytillen.
Nyhtyriä Roto kiikutti sormuksen puutarhapöyrällen.
”No mihkä se sitte laitetahan?” tohtii Roto kysyä, ”Ei kai se voi tähän pöyrällekkään ikuuseksi jäärä?”
Nuoree kituunen liittyy täs välis keskusteluhun:
”No ei kai tuasta ny niin vaikia oo erohon päästä, hakatahan se pesäpallomailoolla littahan, niin sitten on tämäkin homma järijestykses.”
”Kun oliskin niin heleppua”, vastas Kanralffi, ”Ruma Vallesmanni sen aikoonansa väkerti Kurmootespakan tulisis sisuksis, ja s’on ainua paikka mihinä sen voi kans pyhkiä olemattomihin.”
”Mitä varten se sitte pitääs pois nakata? Eikö olisi viksumpaa antaa Vallesmannillen nokkihin sen omilla aseella? Meill'on muutenki Kivilakialla tiukkaa; ei niin, etteikö me maan parahia tappelijoota olsi, mutta ku on milijuuna pöyröä vastas, niin minkäs siinä paraskaan miäs teköö?” Purumiri pisti hanttihin.
Siinä vaihees rupes Kanralffi yhtäkkiä messuamahan vallan hirviällä äänellä:
elDa'joHmeHvaD chalbingDaq wej Qeb
nawqo'joHmeHvaD naghjuHmeychajDaq Soch
HumanmeyvaD jubbe' HeghmeH qichbogh Hut
joHvaD Hurgh quSDajDaq Hurgh wa'
Qotbogh Qibmey morDor puHDaq
Hoch che'meH wa' Qeb, tu'meH wa' Qeb
Hoch qemmeH lan HurghDaq baghmeH je wa' Qeb
Qotbogh Qibmey morDor puHDaq
Kukaan ei tainnu ymmärtää tuasta kiälestä mitään, mutta yhtä kaikki pisti se jokahitteltä vattan vetelälle.
Elronttikin melekeen selevis ja sai järkevän lauseen suustansa:
”Kanralffi, perkele, tuata kiältä ei mun markilla ruveta paasaamahan!”
”Älä, Eero, mäkäjä! Jos tehtääs niinku Purumiri sanoo, Möröönperän mustaa kiältä kuultaas kohta joka markilla. Tämä nimittään tarkoottaa tolokun ihimisten sanoon, notta:
Fiiniä rinkuloota kolome sai komeeren isännät,
Kivikamarien kituusille seittemän oli,
Yhyreksän sai ne jokka jättää maat viheriät,
Yhren se Ruma Vallesmanni ittellänsä piti
Koristamas Möröönperän onhoosta pirttiä.
S'on aika kälyynen se yks, jolle jokaanen perso on,
Koria s'on, vaan seurauksena kohtalo maharoton -
Koristamaan Möröönperän onhoosta pirttiä.
”Ja ny meillon enämpi kun yks vihulaanen: Sarumannilla on nimittään ruvennu fiiraamahan päästä.”
”Mitenkä niin?” kysyy Elrontti.
”No”, rupes Kanralffi selostamahan, ”minä kun muina miähinä menin kyläälemähän, niin se perkeles rupes esittelemähän jostaan loukoosta tonkimaansa kuikuulukiviä. Ja kum’mä sille sanoon, notta ei oo välttämäti fiksua sellaasen kans asuulla, niin tämä suuttumahan. Siinä otettihin sitte ihimemiähestä mittaa… Olsin mä muuten voittanu, mutta ku Sarumannille tuli kaverit apuhun. Rautamarkilla majaaloo nykyysin pöyröjä! S’on Sarumanni niin hyvää pataa Vallesmannin kans.
”No, se Sarumanni pönkitti mut kokkikamarihin lukkojen taa. Ei ollu eres palotikkahia ikkunan alla. Siinä alakoo jo mullekki tulla hätä.”
”No mitenkä sä sieltä pois pääsit?” kysyy Roto.
”Mä karijuun sielä siihen lajihin, notta taivahan lintujakin rupes ärsyttämähän. Kvaihiri Ilimaanisäntä tuli mullen valittamahan metelistä, ja mä sain siltä kyytin Komianperälle ku sanoon, notten muuten hilijene.”
”Appajee!” sanoo yks Komeesta, ”Minen oo ikänä luattanu siihen Sarumannihin. S’on jotenki sen näköönen, notta sillon juakalehet miäles. Enk’ookki aina sanonu?” se uteli vieruskaveriltansa jok'ei vaikuttanu aiva vakuuttunehelta.
”Ekkö sä just toissapäivänä sanonu, notta kyllä se Sarumanni osaa meitä auttaa?” se vastas kyselijällen, jolla naama venähti ja veti aiva kirkkahan punaaseksi.
”Oonhan mä voinu sanua… Kuriillani varmahan…”
”Klopit hilijaa”, murras Kanralffi, ”S’on ny joka tapaukses menny Pimiälle Pualelle. Sormuksehen silläkin on hinku, niin notta eherotuksia ny! Mitä teherähän?”
Pilipo ei ollu suuremmin keskusteluhun osallistunu; oli sev’verran jo tuata rementtiaa, notta s’oli välillä vähä omis maalimoosnansa. Ny se kumminki aukaasi suunsa:
”Sitä m'oon aina miättiny, notta kuinka sen Lonksuttehen kävi? Sen, jolta mä Sormuksen aluun periin… öö… sain lahajaksi.”
”Lahajaksi?” kysääsi Kanralffi, ”Sulla tua tarina kans muuttuu vähäv’väliä! Este sä löysit sen, sitte sait lahajaksi… Välill’oot itte omin käsin väkertäny. Myönnä pois, sä varaastit sen, ekkös vaan?”
Pilipo meni meleko lailla saman färiseksi, kun äsköön puhunu Komia.
”Kattos vähä ketä rupiat varkahaksi haukkumahan! Kohta lähäretähän laron taakse selevittelemähän tätä asiaa: vois puhua vaikka siitä hirviästä määrästä Norttia, mit'on mun taloostani vuasien varrella haihtunu ku savuna ilimahan. Mä voitin sen killuttimen reheris ryökäälykilipaalus, ja täm’on Taivahan tosi!”
”Kyll’on kokeeltu”, Kloini vahavisti, ”On muuten kova ryökäälemähän tua Pilipo.”
”No sovitahan sitte niin”, myöntyy Kanralffi, ”Sanompahan vaan, notta Lonksutes kertoo vähä erilaasen tarinan.”
”Lonksutes! Valehtelija ja kälttäri!” hikeentyy Pilipo.
”No, täm’ei oo ny asias se villakoiran yrin”, liittyy Lintiri keskusteluhun, ”Otappas Pilipo-isäntä tästä ryyppy ja rauhootu, ei ny ruveta keskenämmä tappelemahan, ohan tuala maalimalla sitä varten pöyröötäki.”
”Mikäs tämä Lonksutes on olevinansa?” kysyy siinä vaihees se nuaree kituunen.
”Noh…” alakas Kanralffi, ”S’oli silloon Komeeren ensimmäästen vappuparaatien aikoohin – silloon eteläpohojalaaset suhtautuu niihin viälä nihkiämmin kun nykyysin – kun Lonksutes ja sen serkkupoika, jokka oli vähä niinku sukunsa mustia lampahia, aiva huurittomia, päätti osallistua siihen. Poijilla tuli siinä johonakin kulukueen matkan varrella pikkuusen kränää, ja kun kulukue kerkis Jortanin ylittävälle sillallen, n’oli päässy jo niin hyvähän vauhtihin, notta pyärähtivät sillalta alahan.
”Lonksuttehella, tai Smeakoli sen oikia nimi oli, ei ollu hätäpäivääkään, kun se osas uira. Mutta sen serkku – Reakoli – ei osannu. Se huuti härisnänsä Smeakolia apuhun, mutta täm’oli äkänny joen pohojas jotakin kiiluvaasta, minkä perähän se sukelti. S’oli tiätysti tämä meirän ikuunen riesa, Sormus.
”Lonksutes onkii Sormuksen joen pohojavellistä ja antoo ryäkäles serkkunsa hukkua. Sen jäläkihin ei ollu Smeakolilla kotia asiaa, olis muuten tullu sellasta kyytiä, notta! ”
”Mutta ensimmääsistä vappuparaatiistahan on törkiän kauan aikaa”, Roto äkkäs, ”Mä sain sellaasen käsityksen, notta tämä Lonksutes on viälä hengis.”
”Niihän se onki”, vastas Kanralffi, ”Isoo Sormus antaa omistajallensa jukelittoman pitkän iän. Mitenkä sä oikeen kuvittelit, notta tämä meirän Pilipo täälä viälä hoinaaloo vaikkon pitkälti päälle saran vuaren?
”No, joka tapaukses, Lonksutes ei oo sen päivän jäläkihin juliennu naamaansa julukisella paikalla näyttää: este se hortooli vuasitolokulla pitkin maita ja lopuksi asettuu kortteeraamahan Sumuharijulle; varmuuren vuaksi se pitää viälä koko aijan sitä vanahaa vappunaamariansa pääsnänsä.”
”Vappunaamari pääs kesät talavet?” kysyy Roto, ”Onko se aiva kolloo?”
”S’on alun perin Nurmoosta, ja niinhän vanaha sanonta kuuluu, notta se jokon tuumanki Nurmoosta o hullu.
”Sitte tuli muutama vuoskymmen takaperin Pilipo kuvahan. Lonksutes lahajootti”, täs vaihees Kanralffi vilikaasi meleko merkittevästi Pilipua, ”Sormuksen sillen, ja niin se sitten tuli taas päivänvalohon.”
”Mutta minkä takia sitä Lonksutteheksi haukutahan?” kävi Purumiri kysymähän.
”Kun se naksutteloo sorminiveliänsä niin ilikiän kuuloosesti”, lauteeras Kanralffi.
Siinä vaihees alakas Lekolasi esmentelemähän.
”Niin… siitähän mä oikiastansa tänne tulin puhumahan… Ku kävi niin, notta tua Lonksutes oli meirän huastas. Kanralffi oli sen jostaki Sumuharijun kolosta yhyryttäny ja kiikutti meille Köppääsmettähän, kun meill’on niin hyvät putkat, notta niist'ei eres Lonksuttehen laanen juakales kaahi pihallen”, se selosti koko porukallen.
”Mitenkä niin oli?” Kanralffi hämääntyy.
Lekolasi meni entistäki vaikiamman näkööseksi. ”Juu, tuata… Siinä kävi niin, notta meillä alakas menöhön hermot sen naksuttelun kans. Sormet oli jo tarpeheksi pahat, mutta kun se yks kaunis yö rupes naksuttelemahan varpahia ja niskaansakkin, niin meirän vartioolta meni hermot aiva lopunkin, ja ne nakkas sen pihallen…”
”Notta mitä teittä?!” julumistuu Kanralffi.
Lekolasi vaan hymyyli tyhymän ja anteeksipyytävän näköösnä.
”Selevä! Kyllähän tämä jo liian helepolta alakas vaikuttaakki ku oli vaan Vallesmanni ja Ihimemiäs ja pöyrööt vastas!” rupes Kanralffi mesuamahan.
Arakorni hilijenti faarin yksinkertaasesti tukkimalla palan ankkastukkia sen kurkkuhun. Ku Kanralffi viälä köhii pullanmurenia henkitorvestansa, kysyy Arakorni:
”Mitenkäs me ny päästähän tästä kapistuksesta erohon? Sehän täs on – aina vaan – pääasia.”
”Rotohan on reipas poika!” hoksas Pilipo silloon, ”Eihän tuallaaselle nuarelle jolopille olsi temppu eikä mikään käväästä väipährökseltä Möröönperällä nakkaamas Sormus jorpakkohon.”
”Sähän sen keksiit!” intaantuu Eerokin, ”S’on sitte sillä päätetty; onnea matkahan, Roto!”
Ennenku Roto kerkis tätä oikeen tajuamahankaan, rupes läheeset verenpisarapuskat tutajamahan, ja Samppa pomppas nurmikentällen.
”Mä tuun fölijyhyn!” se hihkaasi.
”Me kans!” kuuluu ääni raparperien seasta ja Mats ja Penttikin konttas esillen.
Muu väki vahtas känääsiä ku itikat uutta veräjää. Eheroon taharoon lähärös Möröönperällen? Oli nua känääset vaan eri äijiä, vaikkei ollukkaan koolla pilattuja.
”Kattos ku on rohkeeta poikia”, nupaji Eero Arakornille, ”Mikset säki voisi olla vähä enämpi tuallaanen, silloon olsit ehkä Arveninki arvoonen.”
”Mä läheren kans!” kiakaasi Arakorni samoon tein.
”No kyllä mäki sitte!” ilimotti Purumiri, ku ei halunnu olla huanoo kun joku, joll'oli vaattehetki hiuki.
Kloini, jolloli silimät levinny tätä kattelles, mölähytti silloon, notta kyllä senkin poika lähtöö, jos kerran toisekki. Kituusethan ei Vallesmannia orijaallu.
”Eihän tälläästä sakkia trenkää iliman Komiaa kansaa päästää liikkehelle. Mäkin tuun!” Tämän ilimootuksen teki Lekolasi.
Kaikki kääntyy kattomahan niinkun jotakin orottaen Kanralffia, joka vaan katteli piliviä.
Pilipo, jota viäläki pisti vihaksi se varkahaksi haukkuminen, alakoo iliveelemähän:
”Eikö ihimemiäs tohori lähtiä?”
”On täs muutaki hommaa, kun kersoja paimentaa”, muraji Kanralffi ja mulukooli Pilipua.
”Kyllä sunki pitääs tulla, ku on Sarumanniki meitä vastas”, rutaji Roto, ”Enkä mä eres tiärä, notta mitenkä sinne Möröönperälle pääsöö.”
Kanralffi ei keriinny vastaamahan, ku Samppa yhtäkkiä otti ja pyärtyy, jälleen kerran.
”Möröönperällen?!” huuti Mats, jok’oli valakia kun lakana, ”Me luultihin, notta täs ollahan lähärös pitkäkripaasehen!”
Tätä seuras syvä hilijaasuus.
”Mitenkä sä saat Möröönperästä viinakaupan?” kysyy Lintiri hetken pahkuloonnin jäläkehen.
”M’ei tairettu kuunnella kovin tarkasti”, myönti Pentti.
Väki tuumas tätä hetken, ja kohahutti sitten yhteesesti olokapäitänsä.
Pilipo kääntyy Kanralffihin päin. ”Niin sinäkö et sitten lähäre?”
”En! Mun ei tartte olla yhtä kolloo kun te. Saatta pistää mut köysihin ja säkkihin, jos meinaatta rehata mukana.”
Takaasin kotia
Yhyrestoista luku: Ja taas mentihin
Seuraavat päivät meni sitte tuumaalles, notta mihkä sitä oli oikeen tullu lähärettyä mukahan. Lopuksi Eero kyllääntyy porukan esmentelyhyn ja määräs lähtöpäivän.
Ereltävänä ehtoona Roto meni kattomahan Pilipua, jolle oli pistetty pystyhyn oikeen vasiten känääsen kokoonen kamari. Rotua riapoo tiätysti viälä se, mihinkä liämehen Pilipo oli sen pannu. Pilipo yritti saara sitä leppymähän ja tarijos sillen omaa, kituusenkullasta tehtyä puukkuasa matkaseuraksi.
”Ai niin, melekeen pääsi unohtumahan”, se muisti pökättyänsä puukoon Roton kourahan.
Silloon ku tuloo talavi
Ja nurkis paukkuu pakkanen,
Pimiää vaik’ puut palavi,
On reisukeli köppäänen.
Pilipo toimitteli samalla, kun tonkii jotakin piironginlaatikosta.
”Sun kun tuloo kumminkin reisun päällä kylymä, niin ota tästä verhakses”, se sanoo ja ojenti tivihisti kurottua jussipaitaa Rotollen.
”Ehäm’mä ny tälläästä voi”, Roto toppuutteli, ”Puukoon jo annoot, kyllä se piisaa.”
”Eikun ota, ota vaan”, Pilipo tuputti, ja lopuksi Roto suastuu vetämähän pairan niskahansa.
Roto sanoo hyvät yöt faarillen, ja jätti sen kamarihin itteksensä lauleskelemahan:
Maa oli musta mun jalkaani alla,
Sininen ku sauhu.
Latosaaren suunnalta kuuluu
Komiootten laulu.
Maantietä pitkin marssiissani
Näin minä pitkiä puita,
Minä se olin matkoollani
Monen monia kuita.
Öljy se palaa lampussa
Ja valkia kynttelissä,
Palaahan se kaipaus
Vanahan syrämmessä.
Mä se valkian sytytin,
Se palaa kirkkahasti,
Se kaipaus, josta kärsinkin,
Se kestää kai loppuun asti.

~*~
Varahin seuraavana aamuna kahareksan kolloota kerääntyy Korian Kartanon pihamarkillen.
”No niin”, alakas Roto selekäreppuansa tällätesnänsä, ”Onko kaikki ny mukana?”
Muiren myännelles tuli Eero ja Pilipokin pihallen Eeron kaksoospoijat peräsnänsä. Välisnänsä poijat kantoo kovaa potkivaa ja rimpuulevaa säkkiä, jonka ne asetti Sampan selekähän.
”Min'en oo ny oikeen tästä varma”, Samppa yritti.
”Kyllä sä jaksat!” Roto tokaasi, ”Jaksoothan sä kantaa meirän evähiäkin koko matkan Priistä.”
”No mutta n’ei pistäny hanttihin!”
Samppa märäji viälä palijo muutakin, mutta kukaan ei enää viittiny kuunnella.
”No ei muuta, ku onnea matkahan vaan”, sanoo Elrontti, jok’oli tilaasuuren kunniaksi kerranki selevin päin, ”Kyllä te kökällä pääsettä tuasta rinkulasta erohon.”
”Pirä ittes miähenä, poika”, sanoo Pilipokin ja löi Rotua harteelle.
”So long, suckers! Niinku meillä tavatahan sanua”, hihkaasi Elrontti viälä porukan jäläkehen.
Niin tämä kahareksan kökkä ja yks vastahankaanen säkki sitten lähti reisuhun, Eeron ja Pilipon jääres rappusillen paipattamahan.
”Mitä se Eero oikeen meille lähtiääsiksi sanoo?” kysyy Mats.
”Olokoon tuulet teille suatuusat”, tulukkas Lekolasi, ”Vanaha Komian kansan hyvästelytapa.”
Siinä vaihees Roto yhtäkkiä toppas. ”Hei, kaverit. Mihkäs suuntahan meirän oikeen pitääs lähtiä?”
Muukkin pysähtyy nille jalaansijoollensa.
”Säkki!” hihkaasi Tryykääjä, ”Mihkä suuntahan?”
”Takaasin!” kuuluu ääni.
”Yritä ny käyttäytyä, Kanralffi”, komenti Samppa kantamustansa.
”Purumiri, sähän oot sieltä Möröönperän rajalta”, Roto hoksas, ”Mitä tiätä sä tulit?”
”Konilakian Oikoosen kautta”, vastas puhuteltu, ”s’on paras reitti.”
Tryykääjä myötääli, notta leviä ja suora oli tie sielä, ja niin kökkä lähti suunnistamahan etelähän päin.
Päivätolokulla rämmittihin sitte harijun reunaa etehempäin. Ankiaa oli kuluku: syksy oli tullu ja säät oli sen mukaaset – räpäskää satoo taivahan täyreltä. Kylymäki rupes vaivaamahan ja Roto oli tyytyväänen, kun Pilipo oli pualiväkiste tyrkyttäny sillen sen jussi-pairan.
Porukka jo melekeen karehtii Kanralffia, joka matkusti sentähän lämpööses ja kuivas säkis; ihimetteli vaan, notta kuinka s’oli nua huussiasiat hoitanu…
Kanralffi itte ei kumminkaan ollu kohtalohonsa tyytyväänen, vaan maraji koko matkan. Ei se hilijenny kun muutamaksi minuutiksi aina silloon, kun joku tukkii pullanpalan säkin suusta sisällen.
Yhtenä aamuna, kun kökkä oli just pistämäs leiriänsä kasahan ja tekemäs lähtyä, kuuluu yhtäkkiä Kinlin kauhia rääkääsy:
”Ilimavaara!”
Jotakin isua ja mustampuhuvaa oli tulos taivahalta suoraa kökkää kohoren. Enempiä tuumaamatta nakkas kaikki kantamuksensa menemähän – Samppa kans – ja pani maihin.
Jukelitoon räksäparvi lenti melekeen maata hipoen sankariemma ylitten ja, pikemmin kun ne kerkis kunnolla toipumahankaan, katos taivahanrannan taa.
Kesti usiamman minuutin, ennenku porukka tohtii taas nousta varpujen seasta takaasin ylähän. Silloon rupes läheesestä montun tapaasesta kuulumahan kovettu huuto, jota kaikki tiätysti tormas ihimettelemähän. Kanralffihan siälä mesos hikeentynehenä.
”Antoo olla laitimmaanen kerta kun meikäläästä paiskotahan kun jauhosäkkiä!” karijuu faari äkääsnä, ”Ny päästättä mun pois, kyllä mä jo suasiollakin tuun joukkohon.”
”Onko varma kans?” kysyy Tryykääjä, ja kun sai myöntävän vastauksen, rupes aukoomahan säkkiä.
Kanralffi halus tiätää, mikä Sampan oli pannu sitä sillä lailla nakkelemahan, ja sillen kerrottihin linnuusta.
”Sarumanni, sanokaa mun sanonehen”, ähkääsi Kanralffi, ”Ei olsi ensimmäänen kerta kun se käyttääs vähemmän viattomia luantokappalehia hupulaasinansa. On se kiärä äijä, niin kiärä, nottei se varmahan osaa suaras maatakkaan.
”M’olin tuonne säkkihin kuulevinani, notta te meinaatta Konilakian Oikoosen kautta kulukia”, se jatkoo.
Tryykääjä myänti, notta näin oli asiat.
”Älä ny?” Kanralffi alakas, ”Meinasitta sitten aiva Sarumannin takapihan kautta oikaasta? Oliko suunnitelmis viälä pysähtyminen sen työ kaffiillekki? Ettäkö te kuunnellu yhtään, mitä mä Komianperällä siitä ihimemiähestä toimitin? Rautamarkilla hyppii pöyröjä, ja muitakin Vallesmannin kaveria!”
”Herralla on kai sitte parempikin eherotus?” kysääsi Tryykääjä loukkaantunehena.
”No aina paree ku sulla!”
Siit’olis voinu tulla viälä melekoonen tappelu, mutta onneksi Kinli tuli välihin.
”Onhoosloukkoohan on täs aivan likillä, miksei mentääsi sen kautta?” se sanoo, ”Kyllä meirän väki ainakin kaffit tarijuaas, jonsei väkevämpääkin.”
”No sinne ny ei ainakaa mennä!” huuti Tryykääjä ja Kanralffi yhyrestä suusta.
”Tatuoovat meirät viälä aiva rinkuloota täytehen”, myötääli Matsikin, ”Ei millää pahalla!” se viälä mutaji, kun Kinli mulukaasi sitä tuimasti.
Kanralffi karijuu kaikkia pistämähän leipäläpensä umpehen ja selosti sitte oman suunnitelemansa:
”Harijun alitte ei ainakaan mennä, sielä orottaa hirviämpiäkin otuksia kun tatuoojat. Mä eherotan, notta mennähän suasista ylitten, kun kiertääkkään ei voi.”
”Eihän sellaasta ylämäkiä kukaa jaksa kävellä!” protestoo koko muu kökkä, mutta Kanralffillen oli turhaa väittää vastahan, kun se tuan pään otti. Kauhulla porukka katteli niska kenos monta kymmentä – maharollisesti yli sata – meetteriä yläpualellansa kohuavaa pättärestä.

~*~
”Kyllä tämä Tinkipakka on nimensä veroonen”, ähkyy Tryykääjä, kun kökkä kompurootti mäkiä ylähän.
”Että mikä pakka?” kysyy Samppa. Vaikka Kanralffi oli ny karonnu sen lastista, ei sillä sunkaan heleppua ollu.
”Tämän nimi on Tinkipakka”, selosti Tryykääjä, ”ja toista näin tinkiistä pättärestä ei tästä maalimasta löyrykkään. Paitti ehkä Kurmootespakka, mutta se johtuu vaan Vallesmannista. Tinkipakka härnää matkalaasia kuriillansa, ei halua päästää niitä ylitten.”
”Mitä varten?”
”Empä oo tullu tuata ikänä ajatelleheksi… Ei kai sillä mitään erityystä syytä oo, kunhan vaan tykkää tingin tekemisestä.”
”Olokaakin sitte varovaasia”, Kanralffi liittyy keskusteluhun, ”Te kun että ennen oo ollu näin korkialla, niin että oo tottunu tähän ilimanalahan. Täälä voi heleposti ruveta huippaamahan.”
”Eikö pirettääsi välillä paussia?” kysääsi Pentti siihen välihin, ”Täs alakaa pian voimat loppumahan.”
Kaikki mutaji hyväksyvästi ja nakkas pakaasinsa maahan. Kanralffi kaivoo plakkaristansa pullon.
”Eero antoo meille vähä Kossua matkaevähäksi siltä varalta, että rupiaa heikottamahan. Ny vois olla hyvä aika ottaa vähä vahavistusta”, se sanoo.
Kökkä pisti Kossupullon kiertämähän ja otti kaikki tuimat napsut. Virkistynehinä jatkettihin sitte matkaa. Sitä ilua ei kumminkaan kauaa kestäny, kun monta päivää kestäny räpäskäntulo muuttuu yhtäkkiä kauhiaksi lumipyryksi.
Lunta satoo niin sakiaa, notta oli lopuksi pakko pirättää. Surkiana kökkä kompurootti isoon kuusen alle suojahan.
”Kyll’on köppäänen keli”, maraji Pentti, ”Ei tästä matkanteosta ny taira tulla mitään.”
”Pentti on oikias”, myötääli Tryykääjäkin, ”Kuule Kanralffi, eikö pyörretä? S’on Tinkipakka taas asialla.”
”Ja mähän en mitään pättärestä orijaale!” tiuskaasi Kanralffi, ”Etiäppäin vaan!”
Kökkä yritti jatkaa matkaa, mutta eihän siitä mitään tullu. Känääset ja Kinli, jokk’oli porukan piänimpiä, meinas aiva hautaantua hankehen. Kylymäkin rupes tulemahan, jopa Rotolle. Taas oli pakko topata.
”Meirän pitääs jäärä tähän yäksi”, eherotti Purumiri, ”Pistää valakia pystyhyn.”
”Hulluko sä oot?” huuti Kanralffi, ”Tiäräksä kuinka pitkälle lakeurelle tuli näkyy täältä korkialta?”
”Ennemmin hullu kun jääkalikka!” vastas Purumiri, ”Muuta meist’ei nimittään oo aamulla jälijellä, jos täs kyykitähän koko yö.”
”Äijä puhuu asiaa, Kanralffi”, pualusti Tryykääjä Purumiria, ”Mä kävääsen väipährökseltä kaatamas jonkun närehen meille.”
Tryykääjä kahalas kirvehen kans pöpelikköhön samalla, kun muut yritti kaivaa lumehen jonkullaasta valakianpaikkaa. Kun Tryykääjä tuli takaasin ja klapit saatihin aseteltua sopivahan kasahan, tuli taas tenkkapoo – tulta ei saatu siinä tuules ja tuiskus syttymähän millään. Purumiri tarijoutuu hakemahan vähä tuahia sytykkehiksi, mutta Tinkipakalla kasvavat puut oli niin oinoosia, nottei niistä saanu palijo mitään irti.
Muun porukan tuskaalles tilannesta sai Mats yhtäkkiä irean:
”Hei, Samppa! Lainaas vähä tuata konttias!”
Sampan mutaates itteksensä jotakin ainaasesta rengin osasta Tryykääjä tuikkas tulen sen tuahikonttihin ja porukka kerääntyy valakian ympärille lämmittelemähän.
Tryykääjä ja Purumiri rämpii taas mettähän hakemahan värkkiä, ja yhyres kökkä pisti pystyhyn jonkullaasen laavun, johona ne sitte istuu värijöttelemäs.
Yö kuluu ankiasti, eikä uni tullu silimähän eres tavallisesti sikiästi nukkuville känääsille. Lunta tuli tuutin täyreltä, niin notta aamuhun mennes kökkä oli hautautunu siihen kokonansa. Toisaalta, suojas se ainakin tuulelta. Kun päivä rupes valakiamahan, kaivauruttihin taas pinnalle.
Kun porukka oli aikansa kattelu ympärillensä, joutuu Kanralffikin tunnustamahan, notta oli pakko kääntyä takaasin. Ylämäkehen täs lumimääräs ei ollu mitään toivua päästä – alaha menoski olis tekemistä. Känääsistä ei näkyny hangesta palijo päälakia enempää, Kinlilläki oli lunta melekeen nenähän asti.
Purumiri ja Tryykääjä kuluki kärijes teheren jonkullaasta juntua muille, ja hitahasti paluumatka eristyy. Kun oli päästy parikymmentä meetteriä etehempäin, kyllääntyy Lekolasi hontturoontihin ja hyppäs köykääsesti hangelle. Siinä se sitte asteli niinkun olis sementillä kävelly. Roto havaatti, nottei sill’ollu jalooskaan kun köykääset virsut. Komiaa kansaa ei näyttäny talavi pahemmin rassaavan.
Komia tanssahteli Kanralffin työ ja rupes trossaamahan:
”Ny on teillä aiva väärät tyypit asialla! Eikös vanaha sananlasku mee, notta hauki on paras uimahan ja kanahaukka lentämähän, mutta hangella ku pitää päästä etehenpäin iliman suksia, nii etti Komiaa Kansaa?”
Kanralffi ei ollu pahemmin juttutuulella. ”Syö pääs!” se vastas Lekolasille.
”Selevä juttu, mä lähären päätäni syämähän!” sanoo Komia ja juoksi räkääsesti nauraen pois.
Muut jatkoo kiroollen matkaansa. Kun ne vihiroon monen tiiman päästä pääsi alaha, istuu Lekolasi kaikes rauhas kannon nenäs orottelemas, pasianssia pelaten.
Kanralffi pani taas Kossupullon kiertämähän, ja samalla tuumattihin, mihinkä seuraavaksi yritettääs.
”Meill’on ny kaks vaihtoehtua”, lauteeras Tryykääjä, ”Joko mennähän Onhoosloukoon kautta eli Rautamarkin viertä.
”Kumpiki vaihtoehto on yhtä huano. Kumpi me ny muka valitahan?”
Se olikin vaikia päätös. Kun oli aikansa jahkattu ojan ja allikon väliltä, keksii Roto, notta heitettääs lanttia. Klaava tuli, ja samalla Onhoosloukko. Kökkä keräs kamppehensa ja lähti jatkamahan Kanralffin peräs.
Kaharestoista luku: Pimiä juntu
Kuluku kävi nyt palijo helepommin: kun oli päästy Tinkipakalta pois, loppuu lumikin. Ei menny kauaakaan, kun tultihin jonkullaasen kallionseinämän työ.
Tinkipakalla pyöries oli kumminki menny sev’verran palijo aikaa, notta ilta rupes pimenemähän – pian olis siis päästävä sisätiloohin.
”Orotetahampas vähä aikaa, kohta nousoo kuu”, komenti Kanralffi.
”Mitä sill’on tämän asian kans tekemistä?” kysyy Purumiri, jonka teki jo kovaa miäli päästä vähä huilaamahan.
”Tottele ny vaan vanahempaas, äläkä höpötä!” äräji faari.
Kinli tuli välihin ja selosti Purumirille, notta Onhoosloukoon ovet on muinaasten Komeeren seppien tyätä, jota ei nää kun kuun valos; n’on sillä lailla piilos kaikem’maaliman jefreetariilta.
Kun hetki oli varroottu, nousi kuu tosiaan näkyvihin, ja siinä samas ilimaantuu kallion kylykehen koreeta kiiluvaasia kiahkuroota, sekä jonkullaaset oven ääriviivat.
”No niin, nyt sitte vaan sisälle!” tokaasi Purumiri.
”Mutta eihän tuas oo eres kripoja”, sanoo Roto.
”Tähän tarvitahanki joku loitsu eli taikasana”, selosti Kanralffi, ”Kovin oli epäluuloosia vierahien suhtehen nämä muinaaset kituuset.”
”Mutta äsköönhän sä sanoot, notta nämä ovet on Komeeren tekemät”, Roto ihimetteli.
”Niin on, mutta tämä olikin alun alakaen sellaanen kommuunikokeelu. Kituuset ja Komiat koitti perustaa yhyres kolhoosia. Eihän siitä tiätenkään mitään tullu – Komiat kyllääntyy kituusten elämööntihin alta aikayksikön ja päätti perustaa oman kolhoosinsa Komianperälle. Siitä lähtien Komeeren ja kituusten välit onki ollu vähän niin ja näin…”
”Eikö tämä jo piisaa paikan historiasta? Mennähän jo!” hoputti Purumiri.
”Mennähän, mennähän, mutta este pitääs keksiä se loitsu”, vastas Kanralffi.
Sitten faari rupeskin tositoimihin; se käärii hihansa, marssii tyyristä ovien etehen ja alakoo paasata:
”Me ei olla Jehovan Toristajia!”
Kuluu minuutti, kuluu kaks, mitään ei tapahtunu. Muu kökkä kääntyy tuijottamahan syyttävästi Kanralffia, joka kävi kovaa selostamahan, notta tällääsis loitsuus oli aina vähä näitä alueellisia eroja. Kun aikansa koittaas, tulis sopiva lopuksi vastahan. Sitten se yritti uurestansa:
”Me ei olla Mormoonia!”
Erelleen pysyy ovet tiukasti ummes.
”Me ei olla TV-lupatarkastajia!”
”Mitä ne sellaaset on?” pani Roto siihen välihin, kun ei näyttäny siltä, notta ovet aukiaas.
”Min’en oo itte niitä ikänä nähäny, mutta vanahat tarinat kertoo, notta ne on kauheeta olentoja, jokka muinoon kuluki kopistelemas kunnollisten ihimisten ovilla. Jos niille aukaasi ja päästi tupahan, tapahtuu aiva sanoonkuvaamattoman hirveetä.”
”Niinkun mitä?” kysyy Pentti.
”Enkö mä justihin sanonu, notta sanoonkuvaamattoman hirveetä.”
”No esitä pantomiimi sitte.”
Kanralffi pani tälle keskustelulle pistehen kumahuttamalla Penttiä knuppihin, ja kääntyy takaasin ovien pualehen.
Muut tälläs ittensä eres jollakin lailla mukaville istumapaikoollen ja jäi kattelemahan, kuinka Kanralffi kailootti loitsuja, niinkun ”Me ei myyrä mitään” oville.
”Sitä mä vähä ihimettelen”, alakas Mats, ”notta kuinka kukaan ei oo tullu viälä tualta sisältä kattomahan, kuka täälä pitää näin jumalatoonta meteliä. Jos joku mun oven takana paasaas, niin mä ainakin tulsin.”
”Tua on muuten totta”, tumas Purumiri, ”Mihinäs ne sun kaveris on, Kinli?”
”Jos n’on pistäny pystyhyn niin maharottomat pippalot, nottei ne kuule meitä”, eherotti Kinli, ”Ei olsi ensimmäänen kerta…”
”Eikös sun issees väittäny sielä Eeron työnä, notta n’on karonnu?” kysyy Lekolasi.
”Niin issee ainakin uskoo, ei oo tullu eres joulukorttia monehen vuatehen”, Kinli selosti, ”Vaikka mä henkilökohtaasesti luulen, notta n’on vaan hukannu meirän osoottehen. Ei olsi taaskaan ensimmäänen kerta…”
”Ny meni hermot!” kuuluu silloon ovien työtä. Kanralffi marssii naama mustana kun ukoonpysty repullensa ja kaivoo sieltä pesäpallomailan käsihinsä. Sillä se sitten rupes äkääsnä hakkaamahan ovia.
Muut kattoo faarin riahumista hetken aikaa, ja jatkoo sitten keskusteluansa.
Lekolasi silimääli asiantuntevan näköösnä ovis olevia kruusauksia.
”Ru-Ru-Ruuuuu- D-Duurin. Vaikiaa tämä muinaanen kiäli”, se mutaji itteksensä.
Rotokin kiinnostuu. ”Mitä siinä lukoo?” se kysyy.
”The Ro-Doors of R-Duurin”, Lekolasi käänti, ”Lord of Moria. Speak friend and enter.”
Toiset tapaali outoja sanoja ja Lekolasi yritti opettaa niille oikiaa lausumistapaa.
”Ei frent, kun frend.”
Samas mäjähti, ja Kanralffi löi hutin, kun ovet rupes siirtymähän sen eres.
”Näin se poijat toimii! Kyllä pesäpallomaila ratkaasoo kaikki kiperämpuoloosemmakkin pulumat”, faari kehuu.
Lekolasi näytti hetken siltä, niinku se meinaas sanua jotaki, mutta päätti sitte olla vaan hilijaa. Kökkä keräs kamppehensa ja astuu ovista.
”Ei näytä näis pippaloos olevan tunnelma mitenkään katos”, tuumas Pentti, kun kökkä seisoo sisällä ankias pimeyres, ”Ei taira körtiilläkään olla seuroos näin köppäästä.”
”Ne varmahan kuuli, notta m’ollahan tulos, ja päätti yllättää meirät”, selosti Kinli, ”Orottakaas vaan, kohta ne hyppää serpenttiiniä nakellen nurkan takaa ja juhulat alakaa!”
”Mä jotenki epäälen”, mutaji Purumiri ja osootti kituusenraatua, joka istuu tuoppi vieläki käres nurkas.
Kinli seisoo hetken hilijaa nenämpää valakoosena, ennenku sai taas ittiänsä niskasta kiinni.
”Jollakin on tainnu mopo karaata käsistä… Sellaasta sattuu. Pitää mainita muillen, jahka ne tuloo meitä vastahan, notta kävisivät noukkimas kaverinsa pois.”
”Sulla ei taira tua torellisuurentaju olla vahavin puali”, tiuskaasi Purumiri Kinlille, ”Siinä vaihees kun kaveri unohtuu mätänemähän porstuahan alakaa juhulat olla juhulittu! Tais isäukkos puhua sittenki asiaa.”
”Näin on marijat”, myötääli Tryykääjä Purumiria, ”Musta tuntuu, notta ny ollahan tultu väärähän köökkihin. Pyörretähän kun viälä voirahan.”
”No ei varmahan!” huuti Kanralffi, ”Muahan ei pimiä tai pari raatua pelijätä, saapasta toisen etehen vaan!”
Kökkä yritti muistutta Kanralffia siitä, mitä s’oli puhunut Tinkipakalle noustes ja kuinka sitte oli käyny, mutta faarilla oli niin ilikiä ilime naamallansa, notta oli helepompi olla vaan hilijaa ja seurata sitä.
Kanralffi tonkii repustansa ölijylampun ja sytytti sen. Varovasti sakki lähti hortoolemahan pimiähän.
”Omituusehen paikkahan on nämä kituuset asettunu kortteeraamahan”, mutaji Pentti.
”Kituuset tykkää asustella maan alla ennenku sen päällä. En tiärä miksi, n’on aina ollu vähä omituusia”, toimitti Kanralffi.
”Omituusia”, tuhaji Kinli, ”Ei sunkaan me ny huviksemma mihinään kolos könnätä; kultaa! Jalokiviä! Ei niitä mihinään puis kasva. Onhoosloukko on kaivos, tierättäkös.
”Yks tämän kaivoksen perustajista oli Tuurini, ehkä kaikista kituusista kuuluusin ja mahtavin. Vaikka entisaikoona ne käyttikin siitä sellaasta vaikiaa muinaasen kiälen nimiä… Ru-Ru-Dddurin.
”Siit’on tehty usiampikin laulu, muun muas tämmöönen.”
Ja niin Kinli alakas hoilata:
Joka päivä me aamusta iltahan ihimettä orotetaan,
Jos sä saapuusit kanssamme tänne näin kultaa kaivamaan.
Alle suuren kivimöykyn sinä olit litistyvä,
Tuurini, isäntä.
Siks' oom' mä suruunen, ku sua nym'muistelen,
Niin paljo meni kanssas hianoa pois.
Siks' oom' mä suruunen, ku tatuoominen,
Melekeen kai ny jo unohtua vois.
Ne kulukee unikuvin eressäin vieläkin,
Nua kullat, mit' kerran täältäki kaivettiin.
Siks' oom' mä suruunen, ku sua mä muistelen,
Niin vähä ehrit kaivaa hopiaa vaan.
Siks' oom' mä suruunen, ku sua mä muistelen,
Niin vähä ehrit louhii kiviä vaan.
Kinlin juttu jäi kesken, kun Kanralffi yhtäkkiä pysähtyy. Käytävä, jota myöten kökkä oli kulukenu, haaraantuu kahareksi.
”Ekkö tierä kumpahan suuntahan?” kysääsi Purumiri.
”Totta kai tierän! Pirä sä vaan perää”, muraji Kanralffi, ja marssii varman oloosena oikiampuoloosta tietä. Muut eiku peräs.
”Joutuuko se Tuurinikin sitte hukkahan?” jatkoo Roto kesken jäänyttä keskustelua.
”Heitti veivinsä”, ilimootti Kinli.
”Karkasko siltäki mopo käsistä?” eherotti Pentti, ja sai tosi ilikiän mulukaasun Kinliltä, joka jatkoo:
”Vanahojen tarinooren mukahan Tuurini palaa jonakin kaunihina päivänä kituusten tyä.”
Täs vaihees tultihin toisehen risteyksehen, ja Kanralffi painoo taas täyttä häkää oikialle sen kummempia tuumaamata.
Juttelu jäi siihen, kun kaikilla oli täys työ pysyä ihimemiähen peräs. Vastahan tuli usiampiakin risteyspaikkoja, jokka Kanralffi selevitti sukkelahan. Roto oli kiitollinen, notta Kanralffi oli saatu rehattua joukkohon, siltä itteltä oli menny suuntavaisto sekaasin pimeyres jo aikaa sitten. Oli tua vaan kova äijä!
Purumirin mutina keskeytti Roton ajatukset:
”Mum’miälestä tämä paikka on vähä niinku tutun oloonen… Kanralffi hei, tieräksä ny varmahan mihkä m’ollahan menos?”
”Kumpi on porukan ihimemiäs, sä vai mä?” äräji Kanralffi.
”Ihime miäs ookki”, mutaji Purumiri, muttei pistäny sen kummemmin hanttihin; niimpä matka jatkuu.
Roto oli havaattevinansa jonkun liikkuvan pimeyres, ja kun se tiiras tarkemmin, näytti siltä, kun johonakin loukos olis hohkannu punaanen vappunenä.
”Kanralffi!” se maraji, ”Mä näin vappunenän!”
Muut vähä naureskeli känääselle, mutta Kanralffi näytti aiva vakavaa naamaa.
”Lonksuteshan se siälä kyttää, s’on seuraallu meitä jo piremmän aikaa. Mist’onki hoksannu, notta Sormus on meirän joukos?”
”Lintiri kumminki”, sipaji Lekolasi itteksensä, ”S’on kans oikeen vanaha juaruämmä, ei osaa pitää mitään ittellänsä.”
”Oli ny kuinka oli, pitäkää silimännä auki. Lonksutes on huamattavasti vaarallisempi – ja vähemmän koomillinen – kun miltä näyttää.”
Roto siirtyy vaivihkaa kävelemähän pikkuusen likemmäksi Kanralffia.
Yhtäkkiä Mats huurahti.
”Täälä m’ollahan ainaki jo oltu!”
Epäuskoosna kökkä tuijotti ovia, jokka oli just pari tuntia ennemmin jätetty selijän taakse.
”Niin, Kanralffi, säkö muka tiäsit, notta kuinka täälä kulijetahan?”
Purumiri varsinkin näytti siltä, notta sen tekis miäli antaa Kanralffille vähä köpötestä, eikä muukkaan erityysemmin hurraata huutanu.
Kanralffi näytti hetken vähä aharistunehelta, mutta toipuu äkkiä:
”Mä aattelin, notta tarkistettaas nua sivupoluut este, nottei oo mitään pöyröjä nurkan takana kytiksellä ja hyökkäämäs meirän kimppuhun…”
Tästä seuras hirviä naurun remakka ja ”niiv’varmahan”-huutoja, Arakornikin pyärii vattaansa pirellen maas ja räkätti. Kun porukka varttitunnin päästä rauhoottuu, sai Kinli irean:
”Kuulkaas, kaverit! Mä äkkäsin justihin, notta meikäläänen vois ehkä löytää täältä tien läpitte.”
Kanralffi päästä halaveksuvan tuhahroksen, mutta Kinli jatkoo.
”Eikun aiva tosisnansa, kituusten kaivokset on yleensä tehty samalla muotilla. Jos tämän pohojakaava on samallaanen kun meirän huushollin Ainuspakalla, mä osaan kyllä kulukia täälä; emmä ainakaan ennen oo kotonani eksyny.”
”Et sitte tuata ennemmin muistanu?” kysyy Purumiri Kanralffin vaan mököttäes.
”No kun mä luulin, notta faari tiäsi mihkä m'ollahan menos! Ei tarvinnu ennemmin miättiä.”
”No, sama se, kuhan ny päästähän etehempäin!”
Kanralffi siinä itteksensä jotakin mutaji, mutta sille ilimootettihin, notta sen tilaasuus oli menny jo. Ny oli muitten vuoro koittaa. Kökkä lähti tekemähän uutta yritystä.
Ei menny ku hetki, kun n’oli jo isoommas kammaris, mutta ei sieläkään mitään pippaloota ollu. Sitävastoon lisää rumihia löytyy. Kinlillä rupes pultut tutajamahan, näytti siltä, notta sen kaveriillen oli käyny köpelösti.
Keskellä kivikamaria oli valtavan kokoonen paasi, jota Kanralffi hiipparoo tutkimahan. Muut tuli kituustenraatoja kierrellen peräs ja huomas faarin tavaalevan jonkun sortin kirijootusta paaren kylijestä.
”Präntin mukahan tämän paaren alla pötköttää Paalinin, paikan isännän, rumis”, Kanralffi ilimootti, ”oli se sun issees vaan, Kinli, oikias.”
Paarella retkotti isoo kirija, jota ihimemiäs alakas selaamahan.
”Melekoosia harakanvarpahia on raapustellu nämä, kattotahan saako niistä mitään selevää…”
”Jos n’on saanu kaikki alakkohoolimyrkytyksen?” eherotti Pentti.
”En oikeen usko”, sanoo Tryykääjä ja nyppäs puukoon yhyren raaron kylykiluiren välistä.
”Ei näytä kyllä siltä, notta n’olis keskenänsä tapellu”, Lekolasi tuumas.
”Täm’on pöyröjen puukkoo!” julisti silloon Tryykääjä, joka oli tarkastanu asetta.
”Mutta ei täälä yhtään pöyröötä oo näkyny”, rotestoo Roto.
”Mähän sanoon, notta olis pitäny syynätä joka nurkka este!” huuti Kanralffi ja nakkas lukemansa opuksen menemähän. Se jymähti lattialle, liukuu hetkuusenmatkaa ja lipsahti tyylikkähästi lattias olevasta reijästä alahan.
Kuuluu jyminää, niinku kokonaanen lauma pöyröjä olis rynniny kohoren kamaria.
Siinä vaihees Arakorni ärähti Kanralffillen: ”Katto ny pikkuusen, faari, mitä teet! Jos täälä pöyröjä majaaloo, niin ny ne ainaki tietää, notta niillen on tullu vierahia!”
Kanralffi vaan ryiskeli häpeelevän oloosna, ja meni luuraamahan reijästä alaha. Muut meni perästä.
”Täälä asuu kyllä muutakin, kun pelekkiä pöyröjä”, Kanralffi selosti, ”Se opus, joka tuonne alahan tipahti, oli Paalinin päiväkirija. Siinä toimiteltihin kokkoroikalehesta!”
Silloon alakas Lekolasi haukkoomahan henkiänsä. ”Kokkoroikales! Hirveen kaikista Mörkötin luamuksista!”
Muut ei ollu koskaan kuullukkaan sellaasesta otuksesta, ja ne pyyti Lekolasia vähä selostamahan. Ennenku se kerkis moista teherä, huomas lattias olevan prunnin mustuutehen aina vaan luuraava kökkä, kuinka pimeyren keskelle syttyy yhtäkkiä tuli.
”Tuollaanen se on!” huuti Lekolasi, ”Pakohon!”
Porukka teki tyätä käskettyä ja alakas tekemähän rakua ittensä ja montun välihin. Kinli juaksi porukan kärijes kovempaa, kun oli varmahan ikänänsä kulukenu, ja kökkä saapuu syvän kuilun ylitten kulukevalle sillallen.
”Ylitten, ylitten! Se saavuttaa meitä!” karijuu Kanralffi. Seinillä näkyykin jo isoon valakian kajua.
Kun muut pääsi ylitten, ne huomas yhtäkkiä, notta Kanralffi puuttuu. Vanaha ihimemiäs oli topannu keskellen siltaa!
”Alakakaa painua, mä pirättelen sitä”, se komenti muita.
Kökkä oli kumminki jähämettyny paikoollensa, kun loimotus eikun vaan kirkastuu. Niiren siinä kattelles ilimestyy nurkan takaa pikkupoika. Kaikki, paitti Lekolasi ja Kanralffi, huoahti helepotuksesta.
”No onpa varsinaanen roikales! Eihän s’oo ku kersa”, puhaji Purumiri, ”annetahan sillen remmiä ja jatketahan matkaa.”
Lekolasi hermostuu kahta kauhiammin: ”Äläkää antako ulukonäön hämätä. Tua on oikia piru tenavaksi, ittensä Mörkötin jäläkikasvua.
”Ei kai tuallaasta pehkua voi millään normaalilla mäläkillä olla”, se jatkoo ja osootti poijan tukkaa joka näytti siltä, kun joku olis teheny kunnon kokoon kossin päähän.
Kökän kattelles kloppi vetääsi tulitikkuaskin plakkaristansa ja raapaasi tikun. Se rupes lähestymähän hitahasti Kanralffia. ”Vaikeus on siinä”, jatkoo Lekolasi selostustansa, ”notta sille ei voi antaa eres tukkapöllyä, kun siinä palaas vaan omat näpit. Aiva huuritoon kakara.”
Sillalla Kanralffi puristeli kouriansa nyrkkihin ja valamistautuu kohtaamahan Kokkoroikalehen. Mutta ennenku se kerkis kissiä sanua, oli kloppi nakannu tulitikun sen jalakoohin. Kun faari tohotti sammuttamahan valakiaa, Kokkoroikales yhtäkkiä loikkas sen partahan kiinni, ja saman tien sillalta alahan, kiskoen Kanralffin peräsnänsä.
Ihimemiäs sai onneksi napattua sillan reunasta kiinni, ja siinä se sitte roikkuu potkiva keltti parras kiinni. Muu kökkä lähti siinä vaihees pakohon. Erestäpäin kuulti päivän valua, ja Kanralffin tulikivenkatkuuset manaukset peräsnänsä kiirien kökkä putkahti taas ulukoilimahan.
”Nahkurin orsilla tavatahan”, mutaji Kanralffi, ja sitten sen ote lipes.
Takaasin kotia
Kolomastoista luku: Pröystöömettä
Kökkä seisoo silimiänsä siristellen kirkkahas ulukoilimas, kukin tyytyvääsnä siitä, notta oli itte pääsy pakohon. Hetken päästä Samppa rikkoo hilijaasuuren:
"Pitääskö meirän kumminki käyrä kattomas, onko Kanralffi kunnos?"
"Älä ny hullujas puhu! Mennyttä mikä mennyttä, eikä Kokkoroikalehen kans Ihimemiähenkään temput auta", Lekolasi vastas nopiaa.
"Lekolasi puhuu asiaa. Ja meirän on sitä paitti paras jatkaa, nottei tuu viälä muitaki yllätyksiä", Arakorni säesti.
Koko konkkaronkka lähti siitä kulukemahan etiäppäin kohti veheriästä peltua. Ei auttanu, vaikka känääset kuinka oli rössööksis ja märäji, notta kintukkaan ei ollu häävis kunnos; muut painoo menemähän havaattemati, notta Kinli oli jääny jonku surkian lammikon reunalle nakkelemahan leipiä. Äkkiä Arakorni kumminki kääntyy ja näki, mitä se hommaali.
"Jukoliste, ku sanotahan, notta mennähän, niin silloom'mennähän eikä heitellä leipiä!" karijaasi Arakorni kituuselle.
"Täm'on kuule Tuurininlampi, eikä yks ainua kituunen saa kulukia ohi tätä tekemäti", vastas Kinli aiva tyynenä, "Perimätiaron mukahan täm'oli Tuurinin mialuusin harrastus - heti jalokivien hipelöönnin jäläkehen."
Arakorni ei viittiny sanua vastahan, mutta muraji jotaan ilimeesen painokelevotoonta itteksensä. Kökkä kumminki orotteli, kunnes kituunen oli saanu velevollisuutensa suaritettua ja lähti vasta sitte jatkamahan matkaa.
Koska juntu kaartoo pikkuusen alahappäin, sujuu kuluku ny melekoosen vaivattomasti, vaikka känäästen - varsinki Pentin - rutina jatkuukin. Pian oltihinki jo pellon keskeltä mettää kohoren virtaavan luaman rannas.
"Tällääsestä piänestä lurusta saa alakunsa mahtava Jortani, ja tua mettä on pualestansa nimeltänsä Pröytöömettä, johona Arvenin mumma ja paappaki asuu."
"Kova äijä, ku vasite aikoo tulevaa anoppiansa mennä kattomahan", sipaji Mats Pentille.
"Muistakaa sitte mun sanonehen, notta tämä Kalatrieli onki semmoonen noita-akka, notta teirän tuloo viälä ikävä Kokkoroikalesta!" Kinli paukahutti.
Silloon löi Purumiri yhtäkkiä jarrut päälle.
”Hetkinen ny, Arakorni! Et sukaa sä meinaa meitä siitä mettän lävitten vierä?”
Arakorni myönti, notta sehän täs niinku olis tarkootuksena.
”Ei tuu mitää”, huuti Purumiri, ”Minähän en Pröystöömettän Trullin markille lähäre, sielt’ei oo tullu vielä kukaan elävänä takaasin!”
”Uskooko Kivilakian Pehtoorin poika vanahojen ämmien juttuja?” kysääsi Arakorni, ”M’oon ittekkin käyny usiamman kerran Ellin työnä kyläs, ja hengishän täs vieläki ollahan.”
Purumiri meinas, notta Arakornia ei laskettu, kun se riias Kalatrielin lapsenlasta, mutta muut huomautti notta sehän ei yhtään vähentäny vaaraa – pikemminki kasvatti sitä.
Tappeluhan siitä tiätysti tuli, kun Purumiri ei antanu tuumaakaan periksi omasta miälipitehestänsä. Saattaas Kökkä olla siinä pellon keskellä viälä tänäkin päivänä taikinoomas, jonsei Arakorni olsi lopuksi sanonu, notta:
”Jää sä sitte tänne, jos et tohori tulla fölijyhyn. Me muut lähäretähän ny Elliä kattomahan!”
Roto ei voinu kun ihaalla Arakornin psykolookista silimää – kyllä se toresta oli Kivilakian oikia Isäntä ja vanahojen urhojen sukua – kun Purumiri heti käänti kelekkansa.
”Minähän en yhtä ämmää orijaale! Jos t’ootta niin tyhymiä, notta eheroon taharoon ootta tuonne mettähän änkeemäs, niin ei kai teitä ny sinne iliman hyvää tappelijaa trenkää päästää.
”Eikä täs oo sunkaan kysymys siitä, ettenkö mä tohtiisi jäärä yksin”, se viälä lisäs, notta kaikille tulis varmahan seleväksi ettei Kivilakian Poika pelekää.
Kökkä jatkoo siis matkaansa luoman vartta seuraallen. Tunnelma oli kumminki aika kiriällä; itte kutakin jännitti vähä lähtiä noita-akkaa kattomahan.
Lekolasi yritti vähä keventää väen mielialaa, ja rupes kertoolemahan luomahan liittyviä tarinoota:
”Täälä asusteli ennen muinoon niin fiini flikka, nottei ikänä. Nimroteli sen nimi oli, ja Komia Kansa muistaa erelleen sen ihanuuren viisuusnansa. Kuunnelkaapas tätä!”
Ja niin Lekolasi rupes laulaa lurittamahan, notta:
Tämän joen tuolla puolen joskus eli hän,
Harva vain kai tuntenut on häntä fiinimmän.
Kauas kuului laulunsa, vaan katos neito tää,
Mut aatokset naisväen on vaikeit' ymmärtää.
"Oi, jospa kerran sit komeerenmaahan käyrä vois,
Niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois,
Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan,
Vain aatoksin,´mi kauas entää, sinne käyrä saan."
Ootteli häntä kulta, Amrotti nimeltään,
Vaan kun ei kerran näkynyt, lähti etsimään.
Ny on hukas molemmat, ku ei oo näkyny,
Ja kovasti on vanhemmat näitä itkeny.
"Oi, jospa kerran sit komeerenmaahan käyrä vois,
Niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois,
Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan,
Vain aatoksin,´mi kauas entää, sinne käyrä saan."
”Jaa, että nekin joutuu sitten hukkahan?” kysääsi Pentti, kun Lekolasi oli lopettanu, ”Mikä ietuna tätä väkiä oikeen vaivaa? Ei meillä Kotolakialla ihimisiä nuan vaan katoole harva se päivä…”
Lekolasi ei viittiny kommentoora Pentin huomautusta, kuhan vaan tuhaji itteksensä känäästen sivistymättömyyttä.
Komian lauleskelles oli päästy mettän rajahan, ja siinä Arakorni pysähtyy jä kääntyy puhumahan kökälle.
”Yks juttu muistakaa, kun tullahan Ellin etehen. Että sano yhtään mitään sen ulukonäöstä. Se on Elli jo kymmeniätuhansia vuosia vanaha, alakaa ikä painaa, ja se tahtoo olla sille vähä kova paikka.”
Kaikki mutaji myöntyvän vastauksen, ja tyytyvääsnä Arakorni jatkoo matkaa.
Roto katteli kiinnostunehena koriaa lehtimettää. Kovasti oli erilaasta kun kotona, mihinä mettä pakkas olla enimmäksensä korpia. Luoma liraji somasti korvan juures ja linnut liverteli; jokahittelle tuli pikkuhilijaa paree miäli ja Kanralffi unohtuu lopunkin.
Kun taivalta oli taitettu parikymmentä minuuttia nyppäs Lekolasi yhtäkkiä Arakornia hiasta ja kutaji jotakin sen korvahan. Miäs nyökkäs Komialle ja nosti kätensä pystyhyn.
”Pirätetähämpäs pikkuusen”, se huikkas.
Lekolasi livahti läheesen puun taa ja rupes aukoomahan juluppiansa, mutta Mettänviheriän käsi pysähtyy pualitiehen kun puusta kuuluu yhtäkkiä kova kilijaasu:
”Top tykkänänsä!”
Lekolasi pörötti nopiaa, ja kökän kattelles puusta ilimestyy kolome äkääsen oloosta Komiaa.
Muita rupes jo vähä hirvittämähän, varsinkin kun jokaasella Komialla killuu vyös kohtalaasen kokoonen kaks’neuvoonen, mutta Tryykääjä vaan virnuuli.
”Terve, Haltiri”, se hihkaasi, ja heti muuttuu Komeella ääni kellos.
”Ka, Arakorni”, sanoo yks Komeesta, ”Mikäs sut tähän osahan maalimaa lennätti?”
”Meill’on vähä asioota toimitettavana etelän suunnas, mutta tuli piäni mutka matkahan. Aateltihin, notta Elli antaas meille kortteerin pariksi päiväksi, onnistuuko?”
”Mikä nottei”, lupas Haltiri, ”Kyllähän sä tiärät, notta s’oot aina tervettullu kylähän. Ja kyllä sun kaveriilleski peti löytyy… Näyttäkääpäs viisuminna!”
”Että mikkä?” kysyy Purumiri hölömönä.
”No litterat”, vastas Haltiri, ”Ei tänne nuan vaan iliman lupaa tulla, varsinkaan kituuset!”
Kaikki kolome komiaa vilikuuli vihamiälisenä Kinliä, jonka naama rupes punoottamahan uhkaavasti.
”Mitäs tämä ny on?”, kävi Arakorni kyselemähän, ”Ei tänne ennen oo lupalappuja tarvittu.”
”Uuret säännökset”, vastas toinen Haltirin kaveriista, ”Me eletähän vaikeeta aikoja, pitää olla varuullansa.”
”Mustat on aijat toresta, jonsei miähen sanahan luateta!” ruikutti Arakorni, ”Kuules ny, Haltiri, kyllähän sä mut tunnet. Mä meen näistä kaveriistani valalle, jokahinen on kunnon äijä, rehellinen ja luatettava.”
”Niihän ne kaikki sanoo”, mutaji kolomas Komia, ”Kyllä tänne tulijoota piisaas…”
”Orohviini hilijaa!” komenti Haltiri, ”Mun pitää ny vähä miättiä.”
Haltiri nojas otta krutus puun kylykehen hyvinki viis minuuttia tuumaten, mitä tekis. Viimeen ja vihiroos se otti askelehen etehempäin ja kröhii kurkkunsa seleväksi.
”Näin m’oon tämän asian tuumannu: Kun Arakorni kerran vannoo, notta väki on rehtiä, niin me luatetahan sen sanahan. Mä kirijootan poikkeusluvat teillen täs rajalla. Siis muillen kun tuollen kituusellen, sitä m’ei tänne hualita.”
”Tä!?” karijaasi Kinli, ”Mihkäs mä sitte meen?”
”Sä voit anua viisumia meirän Komianperän lähetystöstä, jos miäles teköö. Vaikka tuskin ne sitä sullen myäntää, kituusellen”, selosti Haltiri.
”Justihinhan m’ollahan viikkotolokulla matkattu Komianperältä tänne. Min’en takuulla mee takaasin!” pisti Kinli hanttihin.
”Haltiri, olsit ny reilu”, alakas Arakornikin, ”Mä lupaan ja vakuutan, nottei Kinli oo mikään kälttäri.”
Mutta Komiat vaan puristi päätänsä. Tilanne alakas näyttämähän melekoosen surkialta, ainaki Kinlin kannalta. Kökkä kerääntyy neuvompitohon.
”Mitäs ny teherähän?” kysyy Lekolasi, ”Eihäm’me ny voira kaveria jättää.”
”Jätettihinhän me Kanralffiki”, huomautti Pentti.
Muut meni vaikian näkööseksi ja rupes kattelohon puul’latvoja.
”S’oliki vähä eri asia”, selosti Arakorni, ”Sit’ei voinu enää auttaa. M’oltaas kualtu koko sakki, jos oltaas oltu niin hulluja, notta lähäretty auttamahan…”
”Sitäpaitti mä en koskaan erityysemmin eres tykänny koko äijästä”, mutaji Purumiri.
”On viälä yks konsti, jota voi koittaa”, alakas Arakorni hetken hilijaasuuren jäläkihin, ”En oo viälä koskaan nähäny, notteiko s’olsi tepsiny. Orottakaas täs!”
Muut jäi vartoomahan paikoollensa, kun Arakorni lähti pasteeraamahan kohoren puuta, joka oli Pröystöömettän rajapyykkinä. Se kuluki iliman hualen häivää, taisi tua vähä vihellelläkki, ja yhtäkkiä niin kökkä kun rajavaharikkin huomas, notta jotaki kiiluvaasta tipahti sen taskusta. Kohta tipahti toinen, ja heti perähän kolomaski.
Roto vetääsi jo henkiä huikataksensa, notta Tryykääjän plakkari vuotaa, mutta Lekolasi hoksas mitä se meinas, ja pökkäs sitä nopiaa kylykehen.
”Oo hilijaa ny, tua on osa suunnitelmaa!”
Arakorni oli päässy Haltirin ja sen kaverien työ, ja sanoo ny kovalla äänellä:
”Ettäkö kumminki harkittisi viälä? Auttaasitta ny kaveria!”
Komiat katteli maahan tipahtanehia esinehiä, ja sitte Arakornia, jok’ei tuntunu tiätävän niistä mitään. Lopuksi Haltiri aukaasi suunsa:
”No jos me tämän kerran… Mutta täst’ei sitte tuu tapaa! Ruumili, Orohviini, hakekaas mullen kynä ja viisumikaavakkehia!”
Kökkä orotti nöyränä, kun Komiat täytti viisumipaperit ja löi leimat päälle. Kaikki kolome rajavahtia hymyyli leviää ja toivotti hyvää päiväj’jatkua, kun sakki vihiroon astoo Pröystöömettähän.

~*~
Kahareksan matkalaastamma jatkoo kulukuansa siihen asti, kun ilta rupes pimenemähän; sitte pistettihin leiri pystyhyn yhyren isoon koivun alle. Roto istuu synkkänä valakian ääres. Mettä näytti näin pimiällä uhkaavalta: puiren välis oli synkkiä varijoja ja oksat rapaji salamyhkääsesti. Yhyres välis Roto olis voinu vaikka vannua, notta pusikos oli taas vilahtanu se vappunenä.
Taisi jäärä muillaki yöuni lyhkääseksi, sev’verran synkkiä oli naamat aamulla, kun Arakorni raisteli väkiä ylähän. Ainua hyväntuulinen oli Lekolasi, joka keitteli iloosesti vihellellen aamukaffia. Ainaki siihen asti, kun muut komenti Mettänviheriän pitämähän turpansa kiinni.
Kuluku kävi siis vähemmän iloosis merkiis, kunnes pualiltapäivin tultihin taas luomalle. Tämä oliki isoomman pualoonen virta, jonka vetet kuahuu vahtopäinä.
”Mitenkäs tuasta päästähän ylitte?” kysyy Roto, ”Minen ainakaan tohori tuonne uimahan.”
”Älä huali! Kyllä mä sut harteellani kannan”, kehuu Purumiri.
”Orotas vähä”, yritti Arakorni, mutta Purumiri oli jo napannu Roton reppuselekähän ja paineli pärskien vetehen. Ilimootti viälä perähän, nottei Kivilakian miähet vettä pelijänny – paitti juomaklasis.
Muut kattoo hilijaa kun Purumiri ja vastahankaanen Roto matkas vettä präsöttäen vastarannalle.
”Hyvinhän tua näytti menevän, mutta mikäs nuan pitkän äijän on mennes, toista s’on meille muille!” märäji Mats.
”Josko Purumiri tulis takaasin ja kantaas meirät muukkin?” tuumas Samppa.
Arakorni huakaasi raskahasti. ”Menkää mun pualesta Purumirin kyytillä, jos mielennä teköö. Mutta mä meen kyllä siltaa pitkin!”
Purumiri ja Roto seuras nyrryä vastarannalta, kun Arakorni johoratti muut luomanmutkan takana olevalle leviälle ja tukevalle sillalle. Kun luoma oli ylitetty, katteli Arakorni virnuullen vettä valuvaa Kivilakian miästä.
Mutta yhtäkkiä äijän hymy hyytyy. Suu lonksahti auki ja silimät levis.
”Mikäs sun ny tuli?” kysyy Lekolasi hualestunehena.
”No arvakkaa putosko se Kossupullo Kanralffin mukana!”
Ja sitten Arakorni purskahti raikuvahan itkuhun.
Takaasin kotia
Nelijästoista luku: Kalatrielin kooli
Ku Arakorni oli saatu rauhoottumahan, jatkoo kökkä matkaansa miäli mustana ja samalla pahkurooren, notta löytyysköhän Pröystöömettästä viinakauppaa.
Ilta-auringon pikku hilijaa laskies tultihinki sitten piänen pättärehen päällen, jolta oli vallan ihimeellinen näköala: mettän keskellä kohos kaupunki, varmahan maaliman komeen isoone rakennuksinensa.
”Isoot on tuvat täälä päin”, Mats mutaji ällistynehenä.
”Niitä sanotahan pilivenpiirtäjiksi”, selosti Arakorni, ”Joihnakin on jopa nelijä kerrosta!”
Valtavia taloja äimistellen kökkä tallusti kaupunkia kohoren. Sen ympärillen oli tehty kiviaita samaa kaliiperia kun talootkin.
”Ei näytä olevan yhtään enämpi vierahanvaraanen kun Onhoosloukkokaa”, tuumas Samppa ku kökkä haki sisälleppääsyä.
Lopuksi muurista kumminki löytyy portti, ja sakki astoo sisällen.
Portin sisäpualella oliki heti aukia paikka, jonka keskellä pönötti isoo patsas. Siinä Komian kansan nainen, aiva ihanaanen, seisoo ylypiänä kattellen kohti länttä. Naisen käsivarsi oli kohotettuna tervehryksehen, ja patsahan molemmin pualin paloo isoot valakiat. Joku oli viälä kiikuttanu komeeta punaasista kukista sirottuja seppelehiä paikallen.
Patsahan kylijes oli teksti: Kaikki maaliman Komiat, yhyristykää!
”Elli”, oli kaikki mitä Arakorni sanoo.
Arakorni porhalti suoraa kohoren kaikista suurinta talua, jonka ovien eres seisoo Komeeta vaharis puukoot vöillänsä.
Vaharit näytti kumminki tuntevan Arakornin, eikä yrittänykkään panna vastahan, kun kökkä marssii niiren ohitte sisällen. Itte asias n’oli harvinaasen seipähänniellehen oloosia.
Pentti jäi porukasta vähä jäläkihin vahtaamahan vartijoota. Kumpikaa ei silimäänsä räpähyttäny, ei vaikka Pentti kuinka huitoo kättä niiren eres, väänteli naamaansa ja lopuksi huuti ”Pöö!”
Pentti olis varmahan taikinoomas kurinalaasten vahtien kans vielä tänäki päivänä, jonsei Arakorni olsi äkänny notta se puuttuu ja käyny raijaamas sitä sisällen.
Sisällä taloos kökällä oli eres uus vastus: raput.
Kukaa sakista ei ollu elääsnänsä nähäny mitää sellaasta. Kokkoroikaleski alakas näyttämähän helepolta vastukselta verrattuna rappuuhin, jokka tuntuu jatkuvan aina taivaasehen asti. Jokaasella kerrostasantehella oli viälä kyltti kertomas, kuinka monta kerrosta oli jo tultu ja aiva ku nauramas kökälle päin naamaa.
Kaikki kirutus kumminki loppuu aikanansa, ja ikuusuurelta tuntunehen aijan päästä sankarimma lopuksi vahtas plakaattia, joka julisti nelijännen kerroksen. Siihen oliki hyvä pysähtyä vetämähän henkiä. Kyllä Luoja oli tarkoottanu taloot kaks’kerroksisiksi, tälläänen pilivenpiirtäjä oli selekiästi luonnonvastaanen.
Kamaris, johka oli tultu, seisoo lisää vartijoota, mutta nämä heräs henkihin kun kökkä ilimaantuu ja tempaasi yhyrellä seinällä olevat hanittomat ovet auki. Muut marssii Arakornin peräs ovista sisälle.
"Muistatta sitte, että Ellin ulukonäöstä EI sanota mitää! S’ei oo enää nuari ja sekös ottaa sitä pattihin”, muistutti Arakorni viälä kerran.
Nyt tultihin mahtavahan salihin pilivenpiirtäjän katolle, mihinä valtaistuumilla pönötti kaks Komiaa.
Kaikkien huomio kiinnittyy heti siihen naispuolisehen.
Roto oli orottanu Arakornin ja Kanralffin moninkertaasista varootuksista päätellen jotaki kruttuusta mummaa, mutta sen sijahan lavittalla istuukin fröökynä, jok’ei ens vilikaasulta näyttäny päivääkää vanahemmalta ku se patsahan neito, jonka kökkä oli kohorannu portilla.
Ku kaikki oli päässy tupahan ja Roto tullu lähemmäksi naista, äkkäs se kumminki, notta erojaki löytyy. Tämän frouvan naama oli jotenki niinku kinnooksis; aiva ku joku olis vetäässy krutut mumman ottalta kasahan ja sitte parsinneulalla ommellu ylimäärääsen nahaan hiusrajahan piilohon. Posket, leuka ja kaula oli samas mallis, ja koko kroppa oli jotenki silootellun näköönen.
Päällänsä naisell’oli palijastavin puku, mitä Roto oli ikänänsä nähäny, ja sepä kiinnittiki känääsen huomion naisen rinnustahan.
Roto ei ollu ainua, jolle niin kävi.
”Nua ei muuten oo airot!” suhahti Purumiri.
Kökkä jäykistyy siihen paikkahan.
Arakorni ku seisoo likimmääsenä Purumiria, niin potkaasi tätä napakasti koipehen. Kuikuululinnan miäheltä pääsi pihahros, tierä sitte johtuuko siitä notta se älys puhunehensa sivu suun, vai ottiko vaan niin kipiää.
Roto vilikaasi varovaasta Ellihin, mutta sen naamavärkki oli pysyny aiva samas mallis. S’ei kumminkaa meinannu välttämäti, notta Elli ei olsi kuullu Purumiria - sen poskia varmahan kinnas niin, notta hymy eli irvistys oli aika lailla kiven alla.
Toisella lavittalla kenaaleva miespuolinen komia tuli välihin ennenku Elli pääsi raihaantumahan:
”No nii, tervettulua vaan koko porukallen! Terve vaan Arakorni, onki kiva nähärä taas. Meirän pitääs käskiä sua usiemminki kylähän, mutta ku pakkaa olohon niin kiirus aina…
”Mutta eikö tästä ny puutu joku? Te että sitte saanu sitä Kanralffia fölijyhyn, vai? Mä tuumasinki, notta ihime se olis jos faari viittiis tällääsehen urakkahan ruveta, ku vois vaan lotrata kossun kans Komianperällä, vaikka Eerolta tuliki preivi, notta yhyreksän on kökkähän saatu.”
Elli oli kumminki miestänsä enempi kuusalla, sillä ku oli tuata trullin vikaa: ”Kyllä Kanralffi lähti kökän joukkohon”, se alakas, ”m'oon sen koko aijan tuntenu, mutta Onhoosloukoon jäläkihin meni kuva pimiäksi.
”Mihinä se faari oikeen hoinaaloo? Meill’olis enemmältiki toimiteltavaa…”
Arakorni rupes surkiana selostamahan, mitenkä kökän oli käyny kituusten kaivokses.
”Sinne se Kanralffi jäi roikkumahan Kokkoroikales parras kii. Emmä tierä kuinka niiren kävi.”
”No, kaippa tua aikanansa kutkahtaa, jos on hengis”, Keleporni kohahutti hartiootansa, ”Mutta tämän känääsen kans mull'on ny kana kynimätä! Mikä ietuna ne sun kaveris pani Onhooloukos asuulemahan? Ny meill'on taas kokkoroikales vaivonamma.”
Kinli painoo päänsä nyrryä ja orotti kurmootusta, mutta Elli tuli hätihin:
”Älä ny viitti! Ohan tua kituusten koto, et säkää tykkääsi jos Kloini tulis sulle opettamahan, kuinka Pröystöömettäs pitää olla.”
Kinli vahtas Elliä monttu auki ja meni sitte hyvin kiitollisen näkööseksi. Komeeren ja kituusten välit ku oli mitä oli, nii kovettu kunnia oli saara komeeren mahtavin akka ittiänsä puollustamahan.
”Tärkiempiäki asioota meillä on”, jatkoo Elli, ”Ei passaa unohtaa, mik'on kökän oikia tarkootus. Mitenkäs on, poijat, vieläkö teköö mieli Möröönperälle?”
Sitte Kalatrieli vahtas jokaasta vuoron perähän silimihin juluman näköösenä. Kaikilla meni ilime vaikiaksi ku Elli tuli niiren kohoralle; Arakorni ja Lekolasi oli ainuat, jokka kesti Ellin tutkaalut ku miähet. Purumirilla rupes aiva polovet tutajamahan.
Lopuksi Elli onnistuu saamahan naamallensa jonkullaasen hymyn.
”Kyllä tästä viälä hyvä tuloo! Mutta menkääs ny siitä, mullon mikrotepraasiohon aika tunnin päästä. Meirän väki hommaa teille vähä suuhunpantavaa ja kortteerin; huilakkaa ny muutama päivä, teill'on ollu pitkä matka takana ja vielä vaikiee on eres.”
Niine hyvinensä Elli hyppäs pystyhyn ja lähti naamakuorintahansa. Palavelusväkiä ilimaantuu jostaki ja rupes kasseeraamahan kökkää alakertahan. Keleporni vaan jäi vähä hylijätyn näköösnä istuksimahan tyhyjähän salihin.

~*~
Ellin väki vei kökän puutarhahan, johona oli kalavespaikkahan tällättynä komia pitopöytä. Kahareksan kaverusta rupes keräämähän ruokaa lautasille ja kaaloomahan sahtia korveesta.
Purumirille vaan ei näyttäny ruoka maistuvan. Se istuu tympiän näköösnä kannonnokas ja vahtas tuoppihinsa.
Elli taisiki päntätä Purumiria pään sisällä. Olis Kivilakian poika varmahan ennen ottanu mustan silimän…
Muut päätti antaa äijän toistaaseksi olla ja toimitteli keskenänsä Ellistä. Ku s'oli tarkkahan kattellu jokahista silimihin, oli se ollu niiren mieles kans ja tarkoon punninnu mitä n'oli miehiänsä.
”Mä kuulin sen äänen päähnäni”, Samppa toimitti, ”ja se lupaali mulle kaikellaasta. Omaa tupaa ja mansikkamaata, niin nottei tarttisi enää olla renki, jos pyörtääsin ja menisin takaasin Kotolakialle.”
Toiset myönteli kokenehensa samammoosia, mutta kaikki pakkas olohon haluttomia kertomahan, mitä niillen oli luvattu.
”Ilikiä ämmä”, mutaji Purumiri, jok'oli jo hyvääsesti pöhönäs.
”Ei sunkaa!” kiälti Arakorni, ”Se halus vaan selevittää, onko meillä puhtahat aikeet. Mitä se sulle sitte sanoo?”
Mutta Purumiri käänti Arakornille selekänsä, meni sahtikorveellen ja otti lisää juotavaa.
Muut tiätysti peräs; ilta kuluu, aurinko laski ja kahareksan kökällä meni sahti päähän.
Tunnelma oli katos: Pentti ja Mats lauloo epävireestä viisua, jonka tahtihin Arakorni ja Lekolasi tanssii pöyrällä. Roto pörräs käsivarret leviällä nurmikentällä.
”Kattokaa poijat, m’oon Kvaihiri!” se huuteli.
Samppa liittyy Roton seurahan, ja yhyres ne toikkarootti ja mallas lentämistä.
”Kauhia ilimataistelu! Pommitetahan Häjyjä! Ny tipahtaa vetelä!”
”Varo, pyrstöstäs tippuu höyhenet!”
Lopuksi känääset teki mahalaskun nurmikolle ja sammuuvat.
Pentti ja Mats hornas jo puun alla ja Arakorni ja Lekolasi oli nukahtanu pöyrälle. Vähäkö Komiaa jurppiis aamulla ku se herääs tukka kalijavellis…
Kinli ja Purumiri enää piti vahtia kantohon kenaallen. Yö oli leppiä ku linnun maito; vaikka mualla oli talavi tuloollansa, niin Pröystöömettäs kukat vaan kukkii ja luomat puluputti.
”Oi Elli, Elli, sä ihanaanen”, Kinli haikaali.
”Kirurkisesti kiristelty ämmä”, Purumiri äräji, ”Muovista kikitki…”
”Et sano pahaa sanaa Ellistä!” Kinli hikeentyy, ”Minkä tua iällensä mahtaa? S'on reilu frouva vaan. Oi Elli, Elli…”
Purumiri muraji jotaki itteksensä hetken aikaa ja konttas sitte taas korveelle. Sahti rupes olohon vähis, mutta sai äijä viälä vähä kaaloottua pohojalta.
Se rojahti taas Kinlin viärehen, ja yhtäkkiä rupes rääkymähän.
”Mikäs sullen tuli?” känäänen kysyy.
”Elli! Se ku puhuu mun pääni sisällä”, Purumiri vänäätti, ”Se sanoo mulle, notta mä oon valehtelija ja kälttäri, joka himoottoo sormusta. Haukkuu mut pystyhyn!”
”Ei se varmahan tosisnansa”, Kinli yritti lohoruttaa, ”Sitä vaan pisti vihaksi, ku sä menit sanomahan siitä rumasti.”
”Se tiätää. Mä kun saisin sen sormuksen, niin me isseen kans näytettääs pöyröölle mitä kuuluu ja kuka käsköö. Ajettaas ne rumahiset Kivilakialta…”
”Kai s'on jokahittellä hinku siihe rinkulahan”, Kinli toppuutteli. S'ei oikeen tiänny mitenkä olis toista lohoruttanu. Kituusen miälestä isojen miästen ei trenkää rääkyä, ”Se vaan on sellaanen, notta sitä teköö miäli. Ei sun ny tartte tuon takia ruveta prääsäämähän. S'on aamulla aiva erilaanen meininki, ku nukut pääs seleväksi, rupiaa olohon jo myähä.”
Ja niine hyvinensä Kinli pani maata ja rupes saman tien hornaamahan.
Purumiri jatkoo väninäänsä ja itteksensä mutajamista vielä hetkuusen, mutta sitte seki sammahti Kinlin vierehen.

~*~
Roto heräs aamulla ku aurinko paistoo sitä häjysti silimihin. Olo ei ollu häävi, käret tärisi ja mahaa väänti. Samppa havahtuu toisen liikehrintähän, ja yhyres känääset lähti kattelemahan suuhunpantavaa ja jätti muut koisaamahan.
Ne miettii menemistä takaasin pilivenpiirtäjähän, josko Ellin keittiöstä löytyys jotaki suolaasta, mutta rappusilla niitä tuliki Elli itte vastahan.
Se roikootteli aina vaan hihattomas ja syväätte uurretus tantus ja naama oli kovettua tämmis. Känääset tunti olevansa meleko rössööksis sen rinnalla.
”Teitä mä ettiinki”, se julisti, ”Tulukaa mun fölijyhyn.”
Känääset seuras nyhtyriä Elliä luoman rantahan. Sielä pönötti jonku kränkyn päällä kooli. S'ei sunkaan ollu mikää tavallinen pesufati, hopiaa lanttalauree ja reunoos viälä monemmoosia kruusauksia.
”Täm'on mun Koolini”, sanoo Kalatrieli samalla, ku otti luomasta kirkasta vettä touppihin ja kaatoo koolihin.
”Tähän ku kattoo, niin näköö monemmoosta. Mennehiä, tulevia, nykyystä… Mutta pitää olla varovaanen! Näyystä on joskus vaikia ottaa tolokkua, ja jos niiren perusteella rupiaa konhottamahan, voi tulla vaivaasia”, se lauteeras.
”Kuink’on, tohorittako vilikaasta?”
Roto vahtas epäluuloosna koolia.
”Mitenkä voi farista nähärä muuta ku oman naaman? Minen usko tuallaasehen kyllä yhtää, kuriillas yrität meitä narrata.”
”No ei väkisten”, Elli alakas, mutta Samppa – jok’oli aina ollu vähä herkkäuskoonen – tuli välihin.
”Mä katton! M'oon aina halunnu nähärä komeetten taikoja!”
Samppa tormas koolin työ ja kurkkas reunan ylitten. Este ei tosiaan näkyny muuta ku pohojaa, mutta sitte kirkas vesi rupes hämärtymähän, ja Sampan silimään eres aukes Kotolakian pellot.
”Hei! Mä nään meirän taloon täältä!” Samppa hihkaasi.
Roto tuli äkkiä kattomahan kans, ja oikeen toresta veten pinnalla näkyy Pussiaasenloukkoo.
Känäästen kattelles kuva alakas muuttumahan: vihiriät vainiot katos ja niiren tilalle tuli mustaa, kivettyä maata. Pussiaasenloukoon kaks’fooninkinen hävis ja sen tilalla kohos uusia rakennuksia, joit'ei oikeen saattanu talooksi sanuakkaa. Ankian färisiä isoja laatikoota, joiren seinis oli omituusta pränttiä: Citymarket, Prisma, Anttila… Känääset tavaali tätä mitää ymmärtämätä.
Kuva muuttuu taas ja ny oltihin yhyren laatikon sisällä. Hyllyjä riitti silimänkantamattomihin ja kaikki notkuu tavaraa. Ilimeesesti kysees oli jonkullaanen kauppapuori, mutta aiva hanitoon.
Väkiä vaelteli hyllyjen välis ruuhkaksi asti hakien tavaroota jota tartti, mutta löytämätä niitä. Kaikki näytti väsynehiltä ja tressaantunehilta, kersat itki ja vanahemmat tappeli.
Sampalta pääsi huuto: ”Tua on meirän issee!”
Vanaha paappa lykkäs työllä ja vaivalla kukkuraasta kärryä. Sen pyörät meni mihkä sattuu niin notta sit'ei saattanu ohojata ensinkää, ja muitten kärryjä oli koko aijan tiellä. Melekeen veret silimis faari yritti tavata kauppalistaa ja katteli ympärillensä eksynehenä. Mihinä osastolla on sokuri?
Roto ja Samppa ei enää saattanu kattua. Ne kääntyy nopiaa pois koolin äärestä.
”Mitä kauhiaa Kotolakialla oikeen on menos?” Samppa kilijuu, ”Meirän issee tuallaases hallis hukas! Mun pitää lähtiä äkkiä kotia!”
”Mähän varootin”, sanoo Elli, ”Muttei hätä välttämäti oo tämän näköönen. Niinku mä sanoon, kooli näyttää mennehiä eli tulevia. Voi jopa olla, nottei tälläästä kauhiaa tuu tapahtumahan ikäpäivänä.”
Rotua pisti raakasti vihaksi, ku Elli tuolla lailla Samppaa huuratti. Yhtäkkiä se kriuhtaasi sormuksen plakkaristansa ja nakkas maahan.
”He! Pitäkää rinkulanna! M'oon kyllääntyny tähän urakkahan. Me lähäretähän Sampan kans kotia kattomahan, nottei meirän maille pykätä mitää Citymarkettia, mun'ei oo pakko tanssia komeeren pillin mukahan. Jos tua sormus teitä nuan rassaa, nii viä se itte Möröönperälle, tai paa taskuhus!”
Elli katteli ahanahasti maas ajelehtavaa sormusta.
”Ei niin etteikö mun mieleni tekisi… Ruman Vallesmannin tilalla teill'olis Emäntä! Ei ruma, vaan ihana ja samalla kauhia niinku pesäpallosarijan purotuspelit. Komia ku uus navetta, leviä kun laron ovi, petollinen ku maaliskuunen neva! Kaikki mua lempiis, ja samalla pelekääs ku ruttua!”
Ja silloon Kalatrieli muuttuu Roton silimään eres: s'ei ollu enää kinnattu ja laitettu, vaan aiva oikiasti nuari ja notkia. Se näytti aiva hohkaavan valua, mutta vaikka s'oli komia, niin samalla sen silimät kiiluu hirviästi.
Känääsillä rupes pultut tutajamahan. Tätä frouvaa olis pakko totella, tai tulis rumihia.
Kalatrieli nosti kättänsä ja noukkii sormuksen ylähän; meinas pistää plakkarihinsa, mutta muuttiki sitte miälensä. Valo himmeni, ja känäästen eres seisoo taas Elli aiva tavallisena.
”Ei kuulkaa, klopit, ei mull'oo aikaa Möröönperälle lähtiä. Mull'on parturi ens viikolla, pitää värijätä juurikasvu! Kyllä teirän vaan pitää tämä killutes ottaa.”
Ja niin Kalatrieli löi Isoon Sormuksen taas Roton kätehen ja paineli tiähensä.
Takaasin kotia
Viirestoista luku: Pröystöömettä alakaa kylläännyttää
Roto ja Samppa marssii äkääsnä takaasin pihamaallen, mihinä muu kökkä justihin herääli. Tuosta ietunan rinkulasta ei näköjänsä päässy millään ilivehellä erohon.
Ellin väki oli hommannu kökälle vähä suuhumpantavaa, ja yhyres kaverukset rupes parantelemahan oluansa. Yhtäkkiä Roto huomas, notta yks puuttuu.
Ennenku känäänen kerkis oikeen kunnolla ruveta pahkuloomahan, notta mihkä se Arakorni oli oikeen joutunu, mettäläänen tormaski paikalle.
Se ryskäs suoraa pensasairan lävitten pihahan ja rupes samoon tein pakkaamahan kamppeetansa.
”Eiköhän täs jo oo oltuki”, se toimitti, ”Pistäkää tavarat kasahan, m'oon hommannu meille kyytin.”
Minkäs tuolle mahtoo? Purumiri yritti vähä pistää hanttihin, mutta olo oli sev’verran heiveröönen, nottei sitä oikeen pystyny kunnon kränähän. Voivootellen kökkä keräs reppunsa ja lähti peräjulukkaa seuraamahan Arakornia.
Tultihin sitte taas luoman rantahan, mutta täs kohtaa löytyy laituri, mihinkä oli sirottu kiinni venehiä.
Kökkä katteli paattia ja aavisteli pahinta, ku yhtäkkiä ilimestyy luomanmutkan takaa viälä yks pursi. Siinä kenaali Pröystöömettän isäntä ja emäntä, ja Elli soitteli hilijaa kannelta ja lauloo:
Täm'ei oo helppoo, ei ny suinkaa
Tämä tunteesta puhuminen
Mut tämä mettä on yhä syrämmessäin
Et taira uskoo
Mutta s'on turha tarrata muistoon
Koska se entinen Elli
Ei ikinä takaasi tuu
Mä en voinu sille mitään, usko pois
Kyllähän Komia kansa
Ansaattoo arvoosensa oloosen johtajan
Tälläästä tää on
Jokaasta ei koskaan voi miällyttää
Vaan eihän johtajan osa
Ole heleppo ollukaan
Et prääsätä saa, Pröystöömettä
Sä oot aina mun syrämmessä
Ja nämä vuaret
On ollu pitkät
Mut uskollinen
Oot aattehellen
Ja vaikka naama meni uusiks
Ei mikään muu oo muuttunu
Vaikka jokku toiset kai muuta väittää
Se ei oo totta
Se on vaan huhu, jota muut levittelöö
Mutta niinhän se onkin notta
Kyllä tuommoonen kirpaasoo
Et prääsätä saa, Pröystöömettä
Et prääsätä saa, Pröystöömettä
Sä oot aina mun syrämmessä
Ja nämä vuaret
On ollu pitkät
Mut uskollinen
Oot aattehellen
Puhuunko liikaa?
Ei mulla enää mitään muuta ollukaan
Mutta olis muuten paree uskoo, notta
Min'en höväätte
Ellin lauleskelles oli vene sourettu laiturihin, ja ny se ja Keleporni tuli maihin.
”Me tuumattihin, nottei teitä ny voi nuan vaan päästää lähtemähän”, Elli selosti, ”M'ollahan tuatu teille läksiääslahajoja.”
Elli rupes penkoomahan yhtä säkiistä, jota sen väki nosteli venehestä laiturillen, ja nosti jotaki harmaata esillen.
”Täs'on teille kaikille uuret palttoot. N’on sellaasta materiaalia, notta sei pistä silimähän; on helepompi piilootella pöyrööltä. Itte omin käsin kuroon”, selosti Kalatrieli ja samalla yritti vaivihkaa nypätä Keskisen hintalappua pois palttoon helemasta.
Kökkä rupes tälläämähän uusia palttoota päällen, ja Elli meni seuraavalle säkillen.
Sieltä ilimestyy kolome komiaa helavyötä, jokka se antoo Purumirille, Pentille ja Matsille; känääsille hopeeset ja Kivilakian miähelle oikeen kultaasen.
Lekolasi sai Elliltä komian ritsan.
”Aina ei välttämätä ylety puukoolla”, Elli selosti.
Sitte se meni säkkiä penkojen Sampan työ.
”Mitäs me tälle renkipoijalle keksitähän?” se toimitteli ja kaivoo esillen vyyhren kiiltävää, uurenkarhiaa kettinkiä.
”Voi, kälijy!” Samppa intaantuu, ”M'oon koko matkan murehtinu, ku me unohrettihin ostaa Lehtiseltä kälijyä. Sitä tarvitahan aina!”
Elli hymyyli suopiasti Sampalle ja jatkoo matkaa. Seuraavaksi se pysähtyy Arakornin etehen.
Arakorni sai Elliltä kruusatun, uuren kaks’neuvoosen, muttei siinä kaikki.
”Mull'on sulle jotaki muutaki, aiva erityyseltä henkilöltä”, Elli sipaji, ”Tuu mun kans väipährökseltä tuonne saunan taa.”
Arakorni seuras nyhtyriä Elliä.
Ei menny kauaa ku saunan takaa kuuluu aiva vertahyytävä kilijaasu, ja hetkuusen päästä Elli ja Arakorni tuli takaasin, miäs korvaansa pirellen.
Ku nyrryn näköönen äijä laski kätensä, näki muut, notta sen korval'leherestä roikkuu joku ihime killutin.
”Muistoksi Arvenin kualemattomasta rakkauresta”, selosti Kalatrieli iloosesti.
Sitte se meni Kinlin työ.
”Sulle mä en keksiny oikeen mitää”, se sanoo, ”Komeella ku ei oo harmaantakaa aavistusta mistä kituuset tykkää…”
”Emmä mitää tartte”, Kinli mutaji.
Elli ei kumminkaa ottanu tälläästä kuulevihin korvihinsa, ja painosti kituusta pyytämähän eres jotaki piäntä.
”No…” Kinli alakas, ”Jonsei s'oo liikaa pyyretty… Emmä halua mitenkää vaivata…”
Kalatrieli kannusti Kinliä jatkamahan vaan.
”No… Aspiriinin ku sais. On niin ilikiä rapula…”
Keleporni vahtas Kinliä ku pässi uutta veräjää, ja muitaki vähä ryitytti, mutta Elli se vaan nauroo ja antoo kituusellen kokonaasta kolome särkypilleriä.
Viimmeesnä oli Roton vuoro.
”Sulle mulla onki jotaki aiva ihimeellistä”, trossas Elli, ”Meirän kansa toi sen muinaasna aikoona lännestä, valua tuova taikakalu!”
Elli ojenti Rotolle pitkää, mustaa putkia, jonka toisehen päähän oli lyöty klasi.
”Tattista vaan…” mutaji Roto ja käänteli putkia käsisnänsä.
”Kliksahuta siitä napista siinä kylyjes”, Elli opetti.
Roto teki tyätä käskettyä, ja samas rupes kirkas valo hohtamahan pötkylän pääs olevan klasin läpi. Rotolta pääsi huuto ja se tipahutti pötkön maahan.
Elli noukkii valon ylähän ja kliksahutti taas nappia. Valo sammuu.
”S'on oikeen hyvä lamppu”, se sanoo ku ojenti sitä takaasin Rotolle, ”Pistä taskuhus.
”Ei sitä tierä, koska tarttoo lisävalua näinä pimeenä aikoona, jos kaikki muut valot sammuu…”
Pröystöömettän emäntä rupes viimmeestään siinä vaihees näyttämähän kaikista vähä niinku eksentriseltä…
Sillä aikaa ku Elli oli jaellu lahajojansa, oli sen palakoolliset lastannu kökän reput veneesihin. Känääset ku tämän hoksas, niin löi heti jarrut päälle. Känääsenkylän väki ei veren varahan vapaaehtoosesti menny, eikä Kinlikää paatiille varsinaasesti hurraata huutanu.
Arakornilla oli melekoonen työ suastutella väki veneesihin, mutta ku se aikansa selosti kuinka vesillä matka taittuus nopiempaa eikä jalaat väsyysi, saatihin porukka lopuksi airoohin.
Venehet oli jo matkas, ku Elli vielä juoksi niiren perähän, ja nakkas jonku nyytin Arakornille.
”Nurmoon panaania!” se huuti kökän jäläkehen, ”Ykski puraasu antaa isoollekki rötkälehelle voimia koko päiväksi!”
Kahareksan kökkä lähti soutamahan luomaa alahappäin, kohti Jortania, ja kaukaa kuuluu niiren korvis viälä Kalatrielin laulu:
Stand up, all victims of oppression
For the tyrant fears your might
Do cling so hard to your possession
For you have nothing, if you have no rings
Let racist ignorance be ended
For respect makes the bad guys fall
Freedom is merely privilege extended
Unless enjoyed by one and all.
So come brothers and sisters
For the struggle carries on
The Elvenationale
Unites the world in song
So comrades come rally
For this is the time and place
The international ideal
Unites the elven race
“Voi Elli, Elli…” huakaali Kinli, ”Sä ihanaanen.”
Takaasin kotia
Kuurestoista luku: Jortani
Niin se kökkä sitte lähti Pröystöömettästä soutelemahan Jortania päin. Känääset täräji este paattien pohojalla aiva varmoona, notta koko sakki viälä hukkuus, mutta ku oli aikansa reissattu, eikä venehet ollu ruvennu falskaamahan, rauhoottuu ne pikkuhilijaa. Tai ainaki lakkas huutamasta.
Muut oli kyllä tärkiää vesillä. Venes oli oikeen nätty kulukupeli täs vaihees, säästyy sekä kintut että aikaa. Arakorni räknääli pääsnänsä, notta tällä vauhrilla tultaas Jortanille jo samana ehtoona ja Ryskäyskoskillekki päästääs muutamas päiväs.
Pröystöömettän leppiäs ilimapiiris oli kaikki vähä niinku rentoutunu ja tunnelma oli oikeen rattoosa venehiskin. Ilima oli viäläki komia ja virta kulijetti kökän kulukupeliä aiva ittellänsä, niin nottei tarvinnu eres olla airoos.
Arakornille passas vähä hilijaasempiki vauhti täs vaihees – s’ei ollu nimittään ittekkää viälä selevillä, mihkä suuntahan kuluku kävis ku kökkä pääsis koskille asti. Sitäpaitti paree oli antaa kaikkien huilata, ku viälä voi; myähemmin niitä joutuus varmana prissaamahan.
Ehtoopualella tultihinki sitte isoomman joen haarahan. Komia ja leviä oli toresta Jortani; vetet kuahuu ku vastalaskettu kalija tuopis ja rannoolla kasvoo julumettuja korpikuusia.
Kökkä teki yöleirin joen länsirannalle ja jakoo vahtivuorot: täälä Pröystöömettän ulukopuolella pitääs taas ruveta pelekäämähän pöyröjä.
Aamunkois matka jatkuu taas. Seuraavat kaks päivää kulijettihin aamusta iltamyöhähän. Känääset rupes taas olohon rössööksis, mutta hyvänä pualena paatiis oli ainaki se, notta matkates saattoo välillä ottaa tirsatki.
Maastoki alakas muuttua. Puut oli hävinny kokonansa, eikä Jortanin rannoolla ollu enää ku flataasta lakiaa. Pohojalaasilla ny ei sinänsä oo mitää lakiaa vastahan, päiv'vastoon, mutta tämä ei ollu niinku Kotolakian viheriät pellot: kuallutta mustaa maata, rumaa ja ankiaa. Ilimaki muuttuu; Pröystöömettäs oli ollu vuarenaijoosta piittaamatoon ainaanen kesä, mutta sen rajojen ulukopuolella talavi sai taas kökän kii ja rospuutto alakas.
Yhtenä päivänä Samppa rupes toimittamahan Rotolle:
”Mä näin sitte omituusta unta tänä aamuna.”
Roto käski Samppaa kertomahan unestansa, tähän vaiheesehen sopiiski piäni kevennys, mutta Samppa sanoo notta täm’oli ollu enämpiki painajaanen.
”Me ku noustihin taas ennen aurinkua, nii olin viälä vähä unella ku soureltihin. Tierä torkahrinko siinä vai mitä, mutta yhtäkkiä mä hämäräs näin, notta meirän peräs tuli virras oksanpätkä.”
Roto huomautti, notta oksaa ja kaikalesta ailehtii joes vaikka kuinka, mutta Samppa jatkooki:
”Emmä ny millekkää oksalle rupiaasikkaa hyppimähä, mutta täm’ei ollukkaa aiva tavallinen. Sill'oli vappunenä!”
Muita känääsiä tämä rupes naurattamahan, ja Samppa muuttuu nyrryn näkööseksi, mutta Arakorni ei virnuullu.
”Lonksutes”, se sanoo, ”S'on seuraallu meitä jo pari päivää. Mä ku jo luulin, notta me saatihin se Pröystöömettäs karistettua, mutta se ietuna löytää meirät aina! Ku tulis likemmäs niin kävisin tuikkaamas puukoolla…”
Rotua rupes aiva raistelemahan.
Kökkä pysähtyy pualisellen taas länsirannalle, vuoli puusta tikkuja ja käristi Nurmoon panaania nuotiolla.
Nyhän Purumiri oli ollu jonkillaases täpinäs jo pari päivää. Samppa oli sitä pitäny silimällä ja huomannu, kuinka se kuikuuli Rotua. Ny se teippas nuotion ympärillä niinku sill'olis ollu kusiaasia kalsariis.
Arakorni tuata hetken aikaa katteli, ja lopuksi kysyy mistä kenkä puristi.
Purumiri tiätysti heti rikuneeraamahan:
”Hyvähän sun on venees kenaalla! Huvittaaskos kertua meille muillekkin, notta mihkä täs ollahan menos? Vai souretahanko saman tien maaliman tappihin asti?”
Arakornia ei kumminkaa huvittanu tällä kertaa lähtiä kränähän. Se selosti aiva rauhallisena suunnitelmansa: ku kökkä pääsis Ryskäyskoskelle asti, jätettääs venehet ja lähärettääs jalaan itähän päin, Lakianlarvan läpi.
Siinä vaihees alakas Kinli:
”Vai Lakianlarvallen? Siit'ei tuu kuule mitään päiväkävelyä, tieräksä minkälaasta siel’on? Rupiaa maasto niinku kohuamahan, välistä joutuu kaahimahan ylämäkehen monta kymmentä metriä ja sitten taas alahallen! Tinkipakka ei ollu viälä mitää, s’oli vaan yks ylämäki. Ja sitä seuraa viälä oikeen petollinen neva.”
Purumiri oli Kinlin kans samaa miältä, notta sinne ei trenkääsi lähtiä.
Ny jo Arakorniki raihaantuu ja rupes utelemahan, olisko herroolla sitte parempaa eherotusta.
Purumiri oli sitä miältä, notta kökän pitääs tormoottaa suoraa Kivilakialle ja Kuikuululinnahan asti.
”Ai jaa?” Arakorni alakas, ”Sä näkisit vissihin tärkiää tuan sormuksen issees kouras. Emmä sokia oo! Sinne ny ei ainakaa.”
”Ja sä vissihin vielä tärkiempää Vallesmannin sormes!” karijuu Purumiri, ”Meinaat, notta toikkaroorahan suoraa Möröönperän porstuahan, vai? Luuleksä oikeen tosisnas, notta tua pahaanen pääsöö nakkaamahan sen killuttimen Kurmootespakkahan?” se uteli ja osootti Rotua.
”Vallesmannihan äkkää meirät heti, ja sitte ei jää kestää jälijelle ku märkä läntti! Kivilakialla me ainaki voitaas lyörä Pimiäkartanon Isäntää sen omalla sormuksella.”
Roto yritti tulla välihin ja rauhoottaa tilannetta, ennenku jompikumpi kriuhtaasis puukoon tupesta. Se eherotti, nottei päätettääsi mitää ennenku tultaas koskille. Sitte vois vaikka taas nakata lanttia.
Kumpiki miäs lakkas sentähän huutamasta, mutta vilikuuli toisiansa ilikiää koko aijan, ku valakia sammutettihin ja venehet punnattihin taas vesillen.

~*~
Matka jatkuu ankees tunnelmis. Arakorni ja Purumiri mökötti, ja Kinli murehtii jo etukätehen Lakianlarvaa. Känääsiltä oli Nortti kaikki, niin notta neki rupes simppaalemahan. Ainua hyväntuulinen oli taas Lekolasi: soutelu oli asialtaasta reenaamista ens kesän pesäpallosarijahan.
Iltapäivällä alakas taas tihkaasemahan: tuli koski vastahan.
”Oho,” huuti Roto, ”Emmä äkännykkää, notta mollahan jo Ryskäyskoskilla.”
”Ei täm’oo Ryskäyskoski”, selosti Arakorni, ”S'on isoompi ku tämä. Mutta tarpeheksi vaikia täm’on kumminki. Meirän pitää kantaa venehet tästä ympäri.”
”Et sitte tuata ennemmin muistanu?” äkääntyy Purumiri, ja kränähän siitä olis taas tullu, jonsei Jortanin itärannalta olsi alaannu kauhia kivisaret.
Pöyrööthän sielä oli, ammuskelemas kökkää ritsoolla. Kivemmurikat otti vaan kipiää, kun ne osuu kunnolla, menis kohta joltaki silimä… Saanu siinä eres veneetä ohojattua; kökkä rupes väkistekki ajaantumahan koskehen.
Känääset tiätysti huutamahan ku syötävät. Muut meloo selekä vääränä; jos koskehen jouruttaas, menis veneet kyllä pillanpäreeksi.
Niinku ei kökällä jo olsi ollu tarpeheksi hätä – ny ilimaantuu itärannalle mustanpuhuva varijo.
”Häjyt tuloo!” rääkyy Roto.
Kaikki rupes siinä huutamahan ja täräjämähän. Onneksi Lekolasi pysyy kummiki räillänsä: se vetääsi Elliltä saamansa ritsan ja kourallisen sepeliä plakkaristansa ja tähtäs mustahan varijohon.
Komia osas napakymppihin. Rannalta kuuluu kauhia rääkääsy ja varijo katos. Pöyrööt ku tämän näki, niin lähti kaikki lipettihin. Kökkä sai rauhas sourella venehensä länsirantahan.
Muut tiätysti Lekolasia onnittelemahan. Vaaranpaikka oli taas yhyristäny kökän, ja kaikki hairas aiva sopuusasti venehien lairoosta kii ja alakas retuuttamahan niitä kosken ympäri.
Ilta oli taas alakanu pimenemähän, ku kökkä sai taas paattinsa vesillen. Arakorni piti ny kumminki jöötä ja pani kökän jatkamahan, Ryskäyskoskille ei ollu enää pitkä.
Kaikkia ramaasi jo aiva kauhiasti, mutta väkiste piti vaan jatkaa. Arakorni oli ollu kummini oikias: väipähröksen päästä tultihin uusille koskille, ja isoot ne toresta oliki!
Roto oli luullu, notta on alakanu sumu nousemahan, mutta se oliki vesihöyryä. Koskien vetet kuahuu niin voimalla, notta piäniä piskoja nousi ilimahan. Kivikkoonen joen uoma näytti siltä, ku joku olis kaatanu usiemmanki pullollisen fairia vetehen. Maasto oli taas ruvennu kohuamahan, ja ny oli kökän ympärillä korkiat kiviseinät. Roto tunti ittensä aika lailla känääseksi tämän sumuusen rotkon pohojalla.
Takaasin kotia
Seittemästoista luku: Toppi kökällen
Arakorni ohojas entisen yhyreksän ja nykyysen kahareksan kökän Jortanin läntiselle rannalle. Kertooli sitte kuinka s'oli ennenvanahaan pruukannu olla vallan suatuusaa seutua; ei ollu paisunnat tai pöyrööt palio piinannehet.
Illan tullen Arakorni alakoo pyäriä ku piaru nahkahousuus. Roto sitä siinä ihimetteli, mutta havaannoovat sitte yhyres pöyröölaumojen olevan liikentees vastarannalla. Kyllä siinä jokahitten pultut tutaji kun tuli aika mennä maata, mutta pöyrööt ei tullu lähellekään iliman tohorittajia - känäästen kuorsaus kun peliättääs riskimpääki miästä.
Aamulla kökkä heräs hyvähän kaffin hajuhun. Lekolasi, joll'oli ollu viimmeenen kipinämikkovuoro, oli sitä aikansa kuluksi keitelly. S'oli myäs putsannu leiripaikan, lakaassu neulaset ja riot pois sekä halakoonu jukelittoman kasan klapia valakiaa varten. Mettänviheräs taisiki olla vähä silikkihinkkurin vikaa…
Ku aamukaffit oli juatu ja muutoonki heräälty, komenti Arakorni kökän rinkihin valakian ympärillen. Ny pitääs viimmeen ja vihiroon päättää mihkä suuntahan lähärettääs. Ja mialuuten iliman puukkoja…
Purumiri ilimootti, notta sen miälipires pitääs olla jo kaikillen selevillä ja istuu vähä syrijempähän hörppäämähän kaffiansa.
Muut sitä sitte pahkuloomahan. Mentihin itähän eli etelähän, niin köpelösti varmahan kävis. Lopuksi Arakorni kyllääntyy saman asian kans värkkäämisehen ja tuumas, notta ku Roto oli kerran tuan sormuksen vaivooksensa ottanu, niin sais itte päättää mihkä menöö.
Roto meinas, notta tälläänen järiestely ei välttämäti ollu aiva oikeuremmukaanen, mutta minkäs tuollen teit?
Se sanoo tarvittevansa pikkuusen aikaa pähkäälyyllensä, ja niine hyvinensä hyppäs pystyhyn ja marssii äkääsnä mettähän.
Muut antoo känääsen mennä, täytyyhän toisen ny saara rauhas teherä nuan tärkiä päätös. Sitäpaitti Lekolasi oli keittäny klapsakkaa valakialla; paree olis rumpata ittensä kunnolla täytehen, ku ei tiänny kuinka pitkä päivä oli eres.
Roto sillä aikaa tramppas pöpelikös käpyjä potkiskellen ja saratellen. Seuraavan kerran ku se Pilipon ja Elrontin näkis, niin tulis köpötestä. Sikäli, ku Roto olis kohta enää hengis ketää hyppööttämähän… Nurruusna se istuu kannonnokkahan ittiänsä surkuamahan.
Ei ollu Roto kumminkaa kauaa yksin. Purumirihan siältä ilimestyy puskan takaa ja mallas yllättynyttä, aiva niinku ei olsikkaa ollu vasiten Rotua hakemas. Känäänen vilikuuli äijää epäluuloosna, ku Purumiri muina miähinä tuli toimittelemahan.
”Ei trenkää sunkaa täälä yksistäs pitkin mettiä hortoolla”, se tuumas samalla, ku pasteeras Roton ympärillä, ”Tierä mitä hirveetä täski mettäs kortteeraa.
”Mun tuli sua aiva surku, ku se Arakorni rupes siihen lajihin panemahan. Asialtaasta olis avittaa kaveria, tai niin mä ainaki tuumasin, ja päätin tulla sua jeleppimähän.”
”Ei tartte auttaa”, muraji Roto, mutta Purumiri s'ei lähteny kulumallakaa.
”Kyllä s'on sakia miäs se Arakorni. Aiva älytöön suunnitelma lähtiä Lakianlarvallen. M'oon sitä koko aijan sanonu, notta Vallesmannista voitto sen omalla rinkulalla!”
Roto muistutti siihen välihin, notta Isoon Sormuksen kans asuulijoolla pakkas olla surkia loppu, mutta Purumiri vaan jatkoo paasaamistansa.
”N'on kaikki ollu jotaki Komeeta, taikka ihimemiähiä eli mitä lie ulukomaaneläviä, jokka on sitä fräkänny. Mä luulen, notta jos rehti pohojalaanen miäs ottaas sen asiaksensa, niin tulis aiva erilaasta jäläkiä. Jos Arakorni ei ilikiä, niin mulle kelepaa.”
”Olis se vaan poijat komiaa, ku karahutettaas Vallesmannin markille puukoot tanas ja ruvettaas körmyyttämähän pöyröjä!” Purumiri haaveeli, ”Se sormushan olis aiva äikkis mulle, mä johtaasin Kivilakian miähet voittohon ja kunniahan.”
Roto havaatti, notta ny oli sormus vieny lopunki holtin Purumirin päästä. Olihan miäs jo piremmän aikaa hiniööny sitä, mutta jotenki saanu pirettyä ittiänsä niskasta kii. Roto tartti ny pakosuunnitelman, ja vähä äkkiä.
Ku ei muutakaa keksiny, niin päätti sitten, notta suara toiminta on parasta:
”Usko ny jo, notta sormusta ei tipu!” se karijaasi ja pisti rinkulan saman tien sormehensa.
Purumiri vahtas paikkaa, mihinä Roto aiva selevästi oli viälä äsköön ollu. Sitte se raihaantuu:
”Vai sillä lailla! Ei luateta enää miähen sanahan, vai? Tairakki olla Vallesmannin kaveria, viät tuan helyn suoraa sillen. Tuu takaasin ja tappele reilusti! Mä sotken tuallaasen rääppöön suahon!”
Purumiri pyärii ku fyrry hurrikaanis sen kannoon ympärillä, millä Roto oli istunu ja manas sen perähän. Lopuksi se hojaantuu ja kuuppas mättähien välihin. Tömährys vissihin toi takaasin sen järienki:
”Voi, mitä m'oon oikeen menny teköhön?” miäs kyseli tyhyjältä mettältä, ”Roto! Roto, hei, emmä tosisnani! Tuu takaasin vaan!”
Mutta Purumiri kailootti turhaa, Roto ei ollu jääny sen hoitturoontia kattelemahan.

~*~
Roto paineli hippulat vinkuen pitkin korpia. Suunnasta s’ei ollu enää selevillä ollenkaa, mutta pääasia siinä oliki teherä maharollisimman isoo rako sen ja Purumirin välihin.
Känäänen kaahii etehen sattunehen pättärehen päällen ja tuli sitte jonkullaaselle kivetylle aukialle, jonka keskellä pönötti rapujen pääs kovettu kivinen lavitta. Roto kiipes huviksensa raput ja istuu lavittallen.
Nyhän Roto oli kulijeskellu sormuksen vaikutuksen alaasena niinku sumus varijojen maas viimmeeset minuutit. Ku se istuu alahan selekis maalima sillen, niinku karteekit olis veretty pois silimään erestä. Roto oli tiätämättänsä istahtanu Kyttäyslavittalle Vahtoopakan huipulla, mistä muinaaset lännen ihimiset oli pruukannu silimäällä valtakuntaansa. Sieltä näki latomereltä oikialle merelle ja viälä pikkuusen matkaa takaasinki.
Roto ihaali aikansa lännen maisemia ja käänti sitte kuriillansa silimänsä itähän. Sit’ei tiätenkää olsi passannu teherä – Roto ku ei ollu ainua, joka kuikuuli Etelä-Pohojammaata korkialta paikalta. Vallesmannihan sieltä vahtas Pöyröömarkin lakian ylitten Rotua vastahan.
Känääsellä hyppäs syrän kurkkuhun. Se kriuhtaasi äkkiä sormuksen sormestansa ja poukkas viälä varuuksi lavittan alle piilohon. Tuntuu ku Vallesmannin silimä olis hakenu känäästä ikuusuuren, mutta lopuksi se kyllääntyy vahtaamahan samaa pättärestä ja kääntyy kattelemahan jotaki vähä miälenkiintoosempaa.
Roto tuli pultut tutaaten pois lavittan alta.
”Ny piisas!” se meuhkas, ”Niinku ei olsi tarpeheksi paha piilootella häjyyltä ja pöyrööltä, ny on Pimiäkartanon isäntä ittekki iskeny silimänsä muhun. Joku ietunan lonksutteleva jefreettari seilaa peräs ja omia kökkäkaveriansakki saa juosta pakohon! Mähän meen ja nakkaan tämän sormuksen sinne vuaren kitahan!”
Roto marssii pää pystys raput alaha ja lähti tyrniää kohoren leiripaikkaa. Muisti sitte yhtäkkiä Purumirin ja, ku ei voinu olla varma mihinä täm’olis kytiksellä, pani taas sormuksen sormehensa ja lähti hiipparoomahan varovaasta kohoren muita.

~*~
Seittemän jälijellä olevaa kökkäläästä oli jääny valakian äärehen lusikoomahan klapsakkaa ja toimittamahan, ku Roto oli painellu pusikkohon. Ku aika alakas tulla pitkäksi, kekkas Mats ruveta välittämähän vetoja siitä, mihkä suuntahan Roto päättääs lähtiä. Rahaa ei ollu tosin kellään, niin notta pelimerkkien kans piti käyttää vähä miälikuvitusta…
”Elikkä Lekolasi lyää kolome Nurmoon panaania vetua, notta Roto menöö Kuikuululinnahan”, räknääli Mats, ”Entäs sä, Purumiri? Kumpaa sä veikkaat?”
Ku vastausta ei alaannu kuulumahan, kääntyy kaikkien päät ja havaattihin, notta Purumiri oli karonnu ku piaru Saharahan. Kaffikuppi vaan oli jääny kivensyrijälle kenaamahan.
Silloon äkkäs Arakorni, notta kello oli jo törkiän palijon, eikä Rotua näkyny takaasin. Pahaa epäällen komenti se silloon koko konkkaronkan känäästä hakemahan.
Mats ja Pentti lähetettihin etelähän, Kinli ja Lekolasi pohojoosehen; itte Arakorni sanoo kiipiävänsä Vahtoopakan huipulle – sieltä ku näki saasanua koko Etelä-Pohojammaan.
Samppaa ei tohtinu päästää korpehen, sill’oli tua suuntavaisto sev’verran heikko. Niinpä se jätettihinki kipinämikoksi.
Samppa istuu kaikes rauhas tuuhastamas valakian kans, ku yhtäkkiä joku hairas sitä niskavilloosta kii ja kiskaasi ylähän. Känäänen kattoo taaksensa, mutt’ei nähäny ku tyhyjä ilimaa. Samppa teki niinku Kotolakian väki aina vastaavas tilantees, elikkä rupes rääkymähän.
Roto kiskaasi sormuksen pois sormestansa ja käski Sampan tukkia turpansa ja ruveta pakkaamahan: Pussiaasen nuari herra oli ny päättäny lähti Möröönperälle, ja renki lähtis fölijyhyn.
Tämän ku kuuli rupes Samppa uurestansa prääsäämähän, mutta ei auttanu itku markkinoolla; väkisten piti Sampan hakia reppunsa ja lähtiä Roton kans.
Känääset valakkas yhyren venehen rannasta ja pärvötti kettingin, jolla s’oli kiinni rantakoivus. Tuskalla saatihin paatti sourettua vastarannalle Sampan voivootelles koko aijan. Koski meinas aiva imaasta känääset, mutta ku Roto selekä vääränä hosuu airoos, niin saatihin se kirunkirun vältettyä.
Itärantahan ku pääsivät, piilootti känääset venehensä pusikkohon ja lähti reput täynnä Nurmoon panaania toikkaroomahan Lakianlarvan pättärehien ylitten kohti itää, Möröönperää ja uusia seikkaaluja.

~*~ Täs on Isoon sormuksen isännän ensimmääsen kirijan, Yhyreksän kökän, loppu. Roton ja kumppanien tarina jatkuu seuraavas kirijas, Kaks komiaa pytinkiä (melekeen kun Lakeuren Risti).

Takaasin kotia
Seuraavahan kirijahan